Yleislääkärin kyselytunti

Hoitosuhteen tulisi olla pitkäkestoinen, jotta sama lääkäri voi seurata tilannetta, kirjoittaa Aleksi Varinen.

Yleislääkärin kyselytunti Kuva 1 / 1

Vilkaisen kalenteriani. Iltapäivälle näyttää olevan merkitty opetustilaisuus: Lääketieteellisen tiedekunnan valmistuva kurssi saa esittää kysymyksiä ja me yleislääkärit vastaamme niihin. Ensimmäinen kysymys koskee opiskelijan havaitsemaa eroa siinä, miten kokeneemmat yleislääkärit neuvovat häntä toiminaan terveyskeskusympäristössä ja miten sairaalalääkärit ovat ohjeistaneet samassa tilanteessa toimimaan. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa potilaan kolme viikkoa kestänyt lievä lämpöily. Terveyskeskuksessa tehdään usein työdiagnoosi ja sen perusteella esimerkiksi hoitokokeilu, jonka jälkeen vaiva joko häviää tai sitten potilas saapuu uudelle vastaanottokäynnille. Mikäli kyseessä on todennäköisesti itsestään ohitse menevä oire, voidaan sitä jäädä seuraamaankin. Yliopisto- tai keskussairaalan poliklinikalla sitä vastoin määrätään laajalti tutkimuksia, joiden perusteella lopullisen diagnoosin oletetaan selviävän mahdollisesti ainoalla seurantakäynnillä.

Käytän pienen hetken ajatuksieni kokoamiseksi. Ymmärtääkseni ero johtuu perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon toisistaan eroavista diagnostisista strategioista. Yleislääkäri hoitaa valikoitumatonta potilasjoukkoa, jossa sairauksien lievät muodot ovat selvästi sairaalaan päätyvää väestöä yleisempiä. Toisaalta yleislääkäreiden kohtaama potilasjoukko on huomattavasti suurempi. Resurssit eivät millään riittäisi, jos kaikilta katsottaisiin kaikki tutkimukset, eikä siitä myöskään seuraisi terveyshyötyä. Usein yleislääkäri päätyykin haastattelun ja potilaan tutkimisen perusteella työdiagnoosiin, jollainen voi olla esimerkiksi bakteerin aiheuttama poskiontelotulehdus. Seuraa hoitokokeilu vaikkapa sopivalla antibiootilla ja mikäli lämpöily loppuu, niin jatkotutkimuksia ei todennäköisesti sen vaivan suhteen tarvita. Mikäli oireet jatkuvat, tulee lääkärin harkita voisiko kyse kuitenkin olla jostain muusta ja ohjelmoida tarvittaessa jatkotutkimuksia. Hoitosuhteen tulisi olla pitkäkestoinen, jotta sama lääkäri voi seurata tilannetta.

Toisaalta sairaalassa toimivat lääkärit kohtaavat yleislääkärin seuloman potilasjoukon, jolloin tilanteen tarkempi selvittely on lähes aina paikallaan. Tässä joukossa erilaisten vakavampienkin sairauksien todennäköisyys on huomattavasti suurempi, kuin valikoitumattomassa potilasjoukossa. Sairaalalääkärit eivät välttämättä ole edes tietoisia siitä yhdeksästäkymmenestä prosentista lieviä tapauksia, jotka yleislääkäri omatoimisesti hoitaa, jatkaa yleislääkärikollegani. Tämän vuoksi sairaalassa toimivalle lääkärille syntyy kokemuksen myötä tietty ennakkokäsitys siitä, kuinka usein tietyntyyppisen oireen taustalla on vakavia sairauksia. Uskoakseni opiskelijoiden havaitsema ero tutkimuskäytännöistä johtuu juuri näistä tekijöistä. Perusterveydenhuollon diagnostinen strategia saattaa äkkiseltään näyttäytyä epätarkempana, ikään kuin arvaukseen, joskin valistuneeseen sellaiseen, perustuvana. Toisaalta se on osoittautunut kustannustehokkaaksi ja myös potilasturvallisuudeltaan hyväksi tavaksi hoitaa väestön terveyteen liittyviä huolia, oireita sekä sairauksia.

Aleksi Varinen

Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri

Lue myös nämä Aleksi Varisen kirjoitukset:

Vuonna 2048

Hyvä kuolema

Kohti viisaampia valintoja

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi