"En tiedä" voi olla hyvä diagnoosi

Kuva 1 / 1

Lehtihaastattelussa lääkäri kertoi, että hänestä erityisen ärsyttäviä ovat potilaat, jotka sanovat: ”Minulle ei ikinä nouse kuume”. Potilasnäkökulmasta on hyvä, että lääkärikunta tällä tavoin avautuu. Näin potilas osaa olla ärsyttämättä. Ennen kuin lehdestä opin tämän, olen saattanut tarpeettomasti ärsyttää lääkäriä. Ja tarkemmin ajatellen, olihan minulla kuumetta vuonna 1972. Sen jälkeen olen onnistunut sairastamaan 41 vuoden aikana kuumeettomana monta tautia.

Potilas-lääkärisuhde on niin haavoittuvainen taiteenlaji. Jos ja useimmiten kun potilas on kipeä, hän on hyvin herkässä ja haavoittuvassa mielentilassa. Etenkin päivystykseen päädyttäessä tilanne on tulenarka. Siellä on tietenkin kovat paineet ja paljon kiirettä. Ystäväni on hyvin kasvatettu ja aina moitteettomasti käyttäytyvä ja pukeutuva keski-ikäinen virkanainen. Korrektisti ja kohteliaasti käyttäytyen hän meni päivystykseen, koska vatsa oli hyvin, hyvin kipeä. Hän sai kaksi päivää sairauslomaa ja meni kotiinsa. Kolme tuntia myöhemmin vatsa oli vielä kipeämpi: umpisuoli oli puhjennut.

Meidän kuumevammaisten iloksi on sentään tullut tuo siunattu CRP. Sesam aukenee, jos CRP on ylittänyt maagisen rajan. Viidakossa saamani infektio osoitti uusiutumisen merkkejä Helsinkiin palattuani. Onneksi CRP-sesam aukeni ja laajakirjoisempi antibiootti näyttää tehonneen, vaikka ei selvinnytkään, minkä sortin infektiotauti oli kyseessä. Eihän se todellakaan riitä, että potilas sanoo lääkärille tuntevansa olonsa sairaaksi. Aivan kuin rikosoikeudenkäynneissä, tarvitaan pitävä näyttö. Näytöksi käy kuvantamistutkimus tai laboratoriokoe jos kuumemittarista ei ole apua.

On aika pelottavaa mennä lääkärille, jos ei itse tiedä, mikä on vikana. Toisaalta lääkäri ei välttämättä pidä siitäkään, että potilas ensi töikseen töksäyttää mikä on taudin nimi. Tahdikas potilas johdattelee lääkäriä sopivasti ja aina jättää diagnoosin tekemisen lääkärille. Onneksi monet taudit ovat yksiselitteisiä ja niistä on helppo päästä yksimielisyyteen lääkärin kanssa. Epämääräiset ja epäselvät oirekuvat ovat rasittavia niin lääkärille kuin potilaalle. Sattuneesta syystä tunnen paljon ms-potilaita. Tauti on useimmiten aika ikävä, eikä siihen ole parantavaa hoitoa. Silti tunnen potilaita, jotka ovat olleet huojentuneita vihdoinkin ms-diagnoosin saatuaan. Niin kipeästi heitä oli vuosien saatossa nöyryytetty luulosairaina. Joillekin oli jo hullun paperit kirjoitettu.

Kymmenkunta vuotta sitten päädyin taas kerran yliopistosairaalassa päivystyksen kautta sisätautiosastolle. Kokovartalosenkassa oli yhtä jos toista kummallisuutta, vaikka kuumetta ei ollutkaan. Oli vuorossa professorin kierto. Hän sanoi: ”Me ei nyt tiedetä, mikä sinulla on. Mutta kyllä sinä nyt olet hyvin sairas.” Se tuntui niin hyvältä. Minulle potilaana se kelpasi oikein hyvin. Ei aina voi kaikkea tietää. Tärkeintä oli, että hän ymmärsi, että olen sairas.

Hän on yliopistosairaalan arvostetuimpia professoreita. Aivan liian harvoin lääkäri uskaltaa tunnustaa, ettei tiedä. Lääkäri voisi sanoa näin useamminkin. Mutta vain, jos hän osaa sanoa ”en tiedä” sillä tavoin, että se ei kuulosta ”en välitä”.

Satu Salonen
Kirjoittaja on sairaan hyvä potilas ja tietokirjailija, joka asuu osan vuodesta Kittilässä.

Oletko jo lukenut nämä?