Jääkaappi elintasokuilussa eli potilas Tansaniassa

Lentokenttien turvatarkastuksissa lääkepiikkeihini ei ole oikeastaan koskaan kiinnitetty huomiota, mutta sen sijaan kylmäkallet ja poksautettavat kylmäpussit ovat saaneet joskus kyytiä.

Kirjoitan tämän kolumnini Tansaniasta käsin. Vaikka tällä kerralla olen täällä vain reilun kuukauden, on Tansania on ollut viime vuosina toinen kotipaikkani. Tänne tuloon liittyy kuitenkin aina yksi ja sama ongelma nimeltään jääkaappi, tai siis sitä tarvitsevat lääkkeeni. Lentokenttien turvatarkastuksissa lääkepiikkeihini ei ole oikeastaan koskaan kiinnitetty huomiota, mutta sen sijaan kylmäkallet ja poksautettavat kylmäpussit ovat saaneet joskus kyytiä. Lentokoneesta päästyä pitää nimittäin niiden avulla varmistaa, että lääkkeet pysyvät alle 25 asteessa, mikä voi olla erityisesti täällä päiväntasaajan tasolla hieman haasteellista.

Lääkitykseeni liittyvissä ristiriidoissa ei ole kuitenkaan kyse vain siitä, että tarvitsen jääkaapin. Lääkkeisiini kun liittyy muitakin elintasokysymyksiä, joihin täällä, yhdessä Afrikan köyhimmistä maista, helposti törmää. Pelkästään se kun kerron, että minulla on aivojen ja selkäytimen sairaus, hämmentää usein lääkkeistä kysyjät hiljaiseksi. Ja tuntuuhan se itsestäkin hieman hienostelulta tässä ripulin ja malarian kaltaisten perussairauksien hallitsemassa maassa. Kyllä, MS-tauti lieveilmiöineen on vakava sairaus ja sitä pitää ja kuuluu hoitaa – mutta kaikki omat fysioterapiat, järjettömän kalliit lääkkeet, jääkaapit ja sähköiset kivunhoitolaitteet vain korostavat Suomen ja Tansanian lääketieteen tason välistä kuilua. Monia näitä Suomessa mahdollisia asioita ei täällä oikein voi edes kuvitella, ja lisäksi sairauteni ei näy edes ulospäin. Näen päivittäin kadulla useita erilaisista vammoista kärsiviä, apua kerjääviä ihmisiä. Jos joku tarvitsisi kuntoutussuunnitelman ja apuvälineitä, niin nämä kaikki täällä – ja silti se on mahdollista vain minulle.

Tänne matkustaessani lukitsin vahingossa poksautettavat kylmäpussit tiukasti matkalaukkuuni, joka piti myöhemmin murtaa auki. Toisin sanoen odotin yli kuusi tuntia jatkolentoa hyvin helteisellä Dar Es Salaamin lentokentällä ja yritin pitää lääkelaukun varjossa. Lääkkeet menettävät käsittääkseni lämmetessään vain hieman tehoaan, eikä reilun kuukauden tauko interferonilääkityksessä näin pitkään piikittäneelle juuri mitään merkitsisi. Kaksi viikkoa voin olla liikkeellä tällä rennolla asenteella ennen kuin se jääkaappi oikeasti löytyy – ja aina se on löytynyt, missä ikinä olenkaan sitten matkustanut. Se on hyvä, koska luulen, että muun muassa sen ansiosta pystyn edelleen matkustamaan vapaasti. Ja tämä matkustaminen muistuttaa siitä, kuinka onnekas ja terve todellisuudessa olen.

Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on tamperelainen 28-vuotias opiskelija, joka sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa ja MS-tautia sekä muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.