Kivunhoidon kaunista teoriaa ja rumia käytäntöjä

Syyllistävät asenteet ja kyvyttömyys empatiaan tekevät rumaa jälkeä kivunhoidossa, kirjoittaa Sirpa Tahko.

Kivunhoidon kaunista teoriaa ja rumia käytäntöjä Kuva 1 / 1

Kipu voidaan jakaa akuuttiin ja pitkittyneeseen eli krooniseen kipuun. Kipu on kroonistunut, kun sen kesto ylittää kuusi kuukautta. Kroonisesta kivusta kärsii noin miljoona suomalaista. Kipu voi vaihdella lievästä erittäin vaikeaan. Toimintakykyä merkittävästi haittaavaa, erittäin vaikeaa kroonista kipua esiintyy noin 300 000 suomalaisella.

Kun pitkittynyttä kipua lähdetään hoitamaan, on alkuasetelma varsin selkeä. Kipupotilas haastatellaan ja tutkitaan. Hänen kipunsa (kesto, tyyppi, sijainti, voimakkuus) ja toimintakykynsä arvioidaan. Myös muut sairaudet, elämäntavat ja psykososiaaliset tekijät käydään läpi. Näin on kirjattu Käypä hoito -suositukseen.

Kipupotilaan hyvä hoito perustuu toimivaan hoitosuhteeseen ja empaattiseen ja kuuntelevaan suhtautumiseen. Kivunhoitoa varten tehdään hoito- ja kuntoutussuunnitelma, ja se laaditaan yhdessä potilaan kanssa niin, että molemmat tahot voivat siihen sitoutua. Hoito sovitetaan yksilöllisesti kivun aiheuttajan ja potilaan ominaisuuksien mukaan. Kaikki tämä on myös kirjattu Käypä hoito -suositukseen.

Kivunhoidon tavoitteena on kivun lievittyminen, toimintakyvyn kohentuminen ja elämänlaadun paraneminen. Kroonista kipua ei yleensä pystytä kokonaan poistamaan, mutta sitä voidaan monin eri tavoin lievittää. Potilasta myös tuetaan, jotta hän selviää ja jaksaa elää kivun kanssa. Lääkkeettömät hoidot ovat kivunhoidon perusta, mutta jos ne eivät yksin riitä, niihin liitetään lääkitys. Vaikeiden kroonisten kipujen lääkitys ja seuranta on vaativaa, ja siksi kipukroonikolla tulisi olla pysyvä hoitosuhde kivun hoitamiseen perehtyneeseen lääkäriin ja muihin terveydenhuollon ammattilaisiin, joilla on osaamista kivun hoidossa.

Kroonisen kivunhoidon askelmerkit ovat kunnossa. Potilasta kuunnellaan ja tutkitaan. Sen jälkeen kiputilannetta pyritään helpottamaan eri tavoin. Miksi kivunhoito ei kuitenkaan tuhansien potilaiden mielestä sitten onnistu Suomessa? Yksi syy on yksinkertaisesti se, että kivunhoitoon perehtyneitä lääkäreitä on Suomessa aivan liian vähän. Resurssit vaihtelevat paikkakunnittain, eikä kivunhoitokoulutus ole muillakaan terveydenhuollon ammattilaisilla kaikkialla ajan tasalla.

Monin paikoin on myös linjattu, että nyt annamme enää lääkkeettömiä hoitoja tai ei hoitoa ollenkaan. Tällaiset linjaukset eivät ole Käypä hoito -suosituksen mukaisia, eikä niille ole potilaan edusta nousevia perusteluja. Silti jossakin on vain niihin vedoten ryhdytty ajamaan alas lääkeyhdistelmiä, jotka toisaalla on pitkäjänteisesti kokeillen saatu rakennettua niin, että kipupotilas niistä parhaiten hyötyy. On toki psykologisesti ymmärrettävää, että osaamisen puuttuessa turvaudutaan kategorisiin linjauksiin. Kovin kaunista kuvaa se ei käytännön ammattitaidosta kuitenkaan anna. Ja pelottavaa on, jos ammattilainen asettuu potilaan yläpuolelle ja sanelee ehtoja hoitosuhteen jatkamiseksi.

Kesähelteillä olen kuullut kipukroonikoilta ikävistä kokemuksista, kun he terveydenhuollon kovassa kuormituksessa ovat olleet joukon jatkona apua hakemassa. Toki monilla lääkärin luona käynti on tuottanut toivottua tulosta, mutta moni on joutunut palaamaan kotiin apua saamatta. Osa heistä on myös kokenut tulleensa vähätellyiksi ja loukatuiksi. Kun vaikeasti kipuileva ja välitöntä apua tarvitseva kipukroonikko tulee illalla tai viikonloppuna päivystykseen, häntä ei pitäisi kiireessäkään kohdella lääkkeiden viihdekäyttäjänä.

Jostakin syystä terveydenhuollon ammattilaisten piirissä vaikuttaa olevan henkilöitä, jotka asennoituvat kipupotilaisiin tulkiten heitä kevein perustein päihderiippuvaisiksi. On selvää, että vaikeista kivuista kärsivät ovat vaikeasti hoidettavissa. Ja toki on psykologisesti ymmärrettävää, että hoitokeinojen riittämättömyyttä projisoidaan helposti potilaan viaksi. Ammattieettisesti tämä on kuitenkin täysin kestämätöntä.

Syyllistävät asenteet ja kyvyttömyys empatiaan tekevät rumaa jälkeä kivunhoidossa. Kivun vähätteleminen tai sen olemassaolon kyseenalaistaminen eivät kuulu lainkaan hyvään hoitotyöhön.

Sirpa Tahko

Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.

Oletko jo lukenut nämä?