Varoituksen sana: tällä kertaa tämä potilas poikkeaa sananmukaisesti polulta, sillä pakinan potilas on eläin ja jo kuollut, kuolinsyy tuntematon. Löytöpaikka on karuhko saari, kapeassa kolossa kahden kallion välissä, merenrannassa, mökkitontilla.
Vainaja, peura, ehti olla kuolleena jonkin aikaa pikkuisen syrjässä saunapolustamme ennen kuin me sen löysimme. Mitä tehdä nukkuvalta näyttävälle, mutta jo haisevalle raadolle?
Kirkonkylässä, kauppamatkalla, mies kävi kysymässä mökkikunnan ympäristösihteeriltä neuvoa. Tämä totesi ongelman olevan ihan omamme, mutta ehdotti kuitenkin, että kippaisimme eläimen suoraan mereen. Neuvo oli absurdi meistä, jotka olimme juuri päivitelleet urheilijoiden todistamia Rion likaisia merivesiä. Kauhistutti myös ajatus millaisen trauman saisivat naapuruston lapset, joiden venematka toistensa luo kulki niememme ympäri jos merestä pulpahtaisi yhtäkkiä pintaan eläimen raato. Ympäristösihteeri ehdotti myös maahan hautaamista. Aviomies, kohta 70 vuotta saaristossa kesänsä viettänyt, kartutti ympäristösihteerin ympäristötietoutta kertomalla, ettei karussa saaressa, avomeren äärellä, ole metsässä multamaata kuin pieni kerros ja loppu on juuristoa. Kaivamisen vaikeudesta on kokemusta niiltäkin vuosilta kun voimia oli enemmän.
Kunnan ilmoitustaululta löytyi pelastuslaitoksen puhelinnumero. Soitto numeroon paljasti, ettei numero enää ole käytössä. Löytyi myös sähköpostiosoite, mutta sieltäkään ei viestiin vastattu. Tartuttiin siis vertaisverkostoon, mökkituttuihin. Naapurisaaren – jos kohta saartamme isomman – mökkiläinen kertoi, että hänen tontillaan, metsän reunaan kuolleesta peurasta oli jo seuraavan yön jälkeen jäljellä vain luut. Toiset eläimet olivat tehneet raadosta selvää pikavauhtia. Meidän peuramme ei kuitenkaan ollut metsän reunassa ja oli ollut kallionkolossa hajusta päätellen jo jonkin aikaa, joten ei sitä siihen voitu jättää odottamaan mahdollisia syöjiä.
Mereen kippaaminen olisi ollut houkuttelevan helppoa. Sovelsimme kuitenkin luonto hoitaa -neuvoa. Saimme juuri ja juuri kahteen pekkaan nostaen (pyykkipoika nenässä) peuran kottikärryihin ja kuljetettua polkuja pitkin tontin toiselle laidalle, metsään. Ei kulunut montaa päivää kun peurasta oli jäljellä vain luut.
Tarinan opetus on, että jos ammattilaisilla – oli kyse asiantuntijoista tai viranomaisista – ei ole antaa toimivia neuvoja, turvaudutaan naapureihin tai nettiin. Ei ole kuitenkaan taattua, että neuvot ovat aina oikeita. Emme mekään tiedä, toimimmeko oikein, vaikka ongelma poistui. Kokemus voi olla paras neuvoja, mutta ei aina yleistettävissä. Esimerkiksi eteisvärinästä kärsivä ystävättäreni saa rytminsä aika usein takaisin normaaleiksi reilulla tujauksella konjakkia, minun väriseviin rytmeihini konsti ei tehoa lainkaan, vaikka hyvältä maistuukin.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
