Matka pimeydestä elämään

Matka pimeydestä elämään Kuva 1 / 1

Minulle on siunaantunut lukuisia erilaisia, itseni tuhoavia riippuvuussairauksia. Kohta kymmenen vuoden uudelleenrakennusprojektissani olen päässyt sukeltamaan syvälle sisimpääni, etsien syytä siihen miksi näin on. Ehkä lopullista, yhtä ainoata syytä tähän ei ole, mutta toisaalta tämän hetken elämässäni en koe sitä varsinaisesti tarvitsevanikaan.

Koen eläväni kaikin puolin tasapainoista, hyvää elämää. Elämää, jossa yhä edelleen tietyt asiat, joista saan hyvää oloa, saattavat niin sanotusti ampua yli, mutta toisaalta ymmärtäessäni itseäni päivä päivältä enemmän, tämä ei enää ole mitenkään vaarallista. Hyväksyn itseni erilaisiin addiktioihin taipuvaisena ihmisenä. Ja niin kauan kuin addiktion kohde ei ole itselleni tai läheisilleni haitallinen, kyse on enemmänkin siitä kuinka asiaan suhtautuu. Aina näin ei ole ollut.

Eläessäni päihteiden orjuudessa tai pää pöllyssä erilaisista lääkkeistä tai pelatessani kaikki saatavilla olevat rahat uhkapeleihin, en kyennyt ymmärtämään tätä kauheaa, kaiken nielevää pakkomielteisyyttä. Ihmettelin jatkuvasti sitä, kuinka aikaisemmin hyvää oloa sekä hetken helpotusta elämään tuoneista harrastuksista oli ajan myötä kasvanut kaiken tuhoavaa toimintaa, jossa omalla tahdollani ei enää ollut mitään merkitystä.

Päätin monet kerrat lopettaa. Silti kuin taikaiskusta päähäni pälkähti ajatus, eihän se nyt haittaa jos vähän. Ja taas sama ralli jatkui. Joskus aikoinaan, kun vielä kykenin omia tekemisiäni suhteessa näihin riippuvuuksiin edes jossain määrin kontrolloimaan, muistan miettineeni sitä kuinka voisin olla juomatta tai pelaamatta – mutta miksi olisin kun niistä tulee niin kertakaikkisen hyvä olo. Tuossa hetkessä elin vielä aikaa, kun nuo riippuvuudet eivät olleet aktivoituneet pakonomaiseksi, vaan olivat vielä jollain tasolla hallittavissa.

Koitti aika, jolloin elämässäni ei ollut mitään muuta kuin paniikin sekaista kauhua. Kauhua jossa ainoa hetken hengähdys tuli siitä, kun sai hetkeksi vaimennettua tuon sisällä huutavan pakonomaisen tarpeen.

Tuosta oli enää muutama askel siihen kun koin pudonneeni pohjalle. Millään muulla asialla, saati ihmisellä ei enää ollut mitään merkitystä. Vähiten itselläni. Olin menettänyt kaiken toivoni. Vasta tuolla sysimustassa pimeydessä havahduin hetkeksi miettimään sitä, miten elämä oli tullut tähän pisteeseen. Vasta tuolloin joku pysäytti minut ja sain orastavan halun alkaa yrittää kavuta takaisin kohti päivänvaloa. Nyt tasaista kapuamista on kertynyt siis likipitäen vuosikymmen.

Tällä matkalla olen oppinut itsestäni todella paljon. Eikä vähiten siinä, että yksi suurimmista syistä tuohon kuolettavaan ralliin tipahtamiseen oli se, että nämä lopulta itseni lähes tuhonneet riippuvuudet alun alkaen olivat eräänlaisia selviytymisstrategioita. Niiden avulla pyrin selviytymään elämän myrskyissä, kun muitakaan keinoja ei ollut. Toisaalta ymmärrän myös sen, että näillä asioilla on taipumus muuttua pakonomaiseksi. Varsinkin ihmisellä jolla alttius tähän on olemassa.

Tie ulos tuolta pimeydestä on ollut todella antoisa. Olenhan siinä matkalla löytänyt uusia ystäviä. Uusia keinoja käsitellä tunteitani. Löytänyt todella monta pientä ja vähän isompaa palaa itsestäni, ja parasta kaikessa, oppinut kohtaamaan ihmiset sellaisena kuin he omana itsenään ovat. Ollen itse aito oma itseni. Tänään ymmärrän, että elämäni oli tarkoitus mennä päin persettä. Ilman sitä nimittäin kaikki olisi yhä tänäänkin sitä. Käsi sydämellä voin todeta, että onneksi enää näin ei ole. Raittius on minulle alku ja loppu. Ilman sitä minulla ei ole mitään. Ei edes elämää.

Kimmo Rasila
Kirjoittaja on alkoholismista, lääke- ja peliriippuvuudesta toipuva mies, joka on kirjoittanut kokemuksistaan blogissaan.

Oletko jo lukenut nämä?