Päivystyskäynti viidakkotohtorilla

Päivystyskäynti viidakkotohtorilla Kuva 1 / 1

Koh Yoa Noin palmurannoista saa hienoja paratiisimaisemapostikortteja. Muslimienemmistöisellä saarella on nelisen tuhatta asukasta ja muutama sata turistia. Saari on puolentoista tunnin venematkan päässä Thaimaan mantereelta. Sinne pääsee mainiosti joulua pakoon. Joulu ei tule vastaan kuin korkeintaan omassa allakassa.

Niinpä saaren sairaalassa joulupäivänä oli business as usual. Sairaala oli pieni ja siistin näköinen, seinillä oli runsaasti kylttejä thaikielellä. Vain yksi iso punainen kyltti oli englanniksi: DENGUE CORNER, dengue-hyttysen kuvineen. Onneksi minua ei siihen nurkkaan laitettu.

Minulla oli proosallisesti vain kurkku kipeä, mutta se oli hyvin, hyvin kipeä. Sairaalaan oli toki soitettu ja sieltä kerrottiin, että lääkäri tulee paikalle kello 14. Tuk-tukilla sitten sairaalaan, luukulle ilmoittautumaan, passi esille ja odottamaan. Potilaita oli odottelemassa parisenkymmentä. Sitten hoitaja kutsui minut eteen, mittasi verenpaineen ja lämmön, kyseli allergioista, oireista ja muista sairauksista. Mitäpä tietosuojasta, potilaiden vaivoja oli varmaan mukava kuunnella ja katsella hoitajan toimia.

Hoitajalta sitten toiseen jonoon lääkärille. Lääkäri oli varsin luottamusta herättävän näköinen nuori mies. Kuunteli keuhkot, katsoi kurkkuun ja sanoi, että nyt pitää aloittaa lääkitys urgently, kurkku on hyvin turvoksissa. Näpytteli jotain läppäriinsä ja sanoi, että lääkkeet saadaan seuraavalta luukulta apteekista. Tiesin, että nuori mies oli saaren ainoa lääkäri enkä malttanut olla kysymättä, montako potilasta hänellä on päivässä. Kuusikymmentä, aamupäivän sairaalatyön lisäksi.

Muutaman minuutin kuluttua seuraavalta luukulta kutsuttiin Salonen ja sain viisi lääkettä. Thaimaassakin siis eResepti toimi hienosti, kuten koko hoitoketju. Sandozin antibiootti oli tehtaan pakkauksessa, muut neljä lääkettä pienissä minigrip-pusseissa, joissa oli tarra päällä, päivämäärä, Mrs. Satu Salonen, lääkkeen nimi ja annostelu englanniksi: ”Ota yksi tabletti päivässä aamiaisen, päivällisen ja illaisen jälkeen.” Oli oireita lievittämään kortikosteroideja, ibuprofeiinia ja paria oudompaa valmistetta, säästäväisesti vain tarpeellinen määrä kolmeksi päiväksi. Seuraavalla luukulla oli kassa. Lääkkeet 489 bahtia, lääkinnälliset palvelut 100 bahtia, yhteensä kaksitoista euroa.

Ei siis tarvittu tuntiakaan, kun jo istuin tyytyväisenä tuk-tukissa kotimatkalla lääkepussi kädessä. Meidän Suomessa mukamas aina pitäisi olla maailman parhaita joka asiassa. Olemmehan korkean tuottavuuden maa – vai olemmeko sittenkään? Meillä on korkean teknologian laitteita ja menetelmiä, mutta 60 potilasta päivässä ei taitaisi onnistua yhdeltä lääkäriltä.

Kipeänä potilas voi helposti olla pelokas ja epäluuloinen. Minulla oli koko ajan turvallinen ja luottavainen olo. Thaimaassa oli jotain, mitä ei rahalla, hyvällä koulutustasolla ja korkealla teknologialla saa: hymyä, lämpöä ja kiireetöntä keskittyneisyyttä potilaan kohtaamiseen, ilmoittautumisluukulta apteekkiin asti. Potilaan ja sairaalaan kohtaamisessa ne ovat arvoja, joihin on vaikea kehittää kansainvälisiä vertailupattereita. Enpä tiedä, kuinka Suomi siinä mittelössä pärjäisi.

Satu Salonen
Kirjoittaja on sairaan hyvä potilas ja tietokirjailija, joka asuu osan vuodesta Kittilässä.

Oletko jo lukenut nämä?