Tytär soitti. Jo äänensävystä kuulin, että uutiset olivat hyviä. Äiti, äiti… ääni katkeili ja särkyi huonon yhteyden vuoksi. No, mitä? Saitko – vihdoin – uuden työpaikan? Mitä on tapahtunut? Oletko raskaana? Ja sitten pitkä hiljaisuus kummassakin päässä.
Työpaikkahan se oli, juuri oikealta alalta. Olin helpottunut. Ja kuitenkaan en. Sydänalla kaihersi. Josko minusta sittenkin olisi tullut ihan oikea isoäiti. Seuraavana päivänä tytär tekstiviestitti: ”Mua naurattaa vieläkin sun ootsä raskaana kommentti.”
Oliko se niin väärin toivottu? Päästä elämänsä kolmanteen vaiheeseen vielä silloin, kun on ruumiin ja sielun voimissa ja jaksaa leikkiä kiipeilypuuta ja miekkavalasta ja metsänpeikkoa ilman, että täytyy olla huolissaan, että selkä katkeaa tai lonkka muljahtaa sijoiltaan ja lapsi lipeää otteesta. Sellainen lahja nämä lapsenlapset, olen jo pitkään ajatellut.
Kun on päässyt puolison kautta osalliseksi kuudesta elämän ihmeestä, puolilapsenlapsista, tietää mitä odottaa. Olen Jari Sinkkosen viisaiden ohjeiden mukaisesti ilman minkäänlaisia isoäidiksi kasvamisen teoriaopintoja katsonut lasta, katsonut lasta ja vielä kerran katsonut lasta. Ja nauttinut uskomattomista hetkistä kirkassilmien ihmettelyjä, toteamuksia ja toilailuja.
Suomessa syntyvyys laskee jo viidettä vuotta peräkkäin. Suomalainen nainen synnyttää ensimmäistä kertaa keskimäärin lähes 30-vuotiaana ja saa keskimäärin 1,65 lasta. Vuonna 2010 nainen sai lapsia keskimäärin 1,9, kun vielä vuonna 2007 keskimäärin jopa 2,5 lasta. Samaan aikaan yhä isompi määrä pareista on lapsettomia tahtomattaan. Väestöliiton mukaan Suomessa vuosittain noin 3 000 paria hakeutuu lapsettomuushoitoihin. Kaikki eivät pääse kasvamaan äideiksi, eivätkä kaikki halukkaat isoäideiksi.
Tutkijoilla on oma tarinansa kerrottavana isoäideistä. Vuonna 1998 Tansanian Hadza metsästäjä-keräilijäheimon keskuudessa tehtiin havainnoiva tutkimus, jonka pohjalta muodostui niin sanottu isoäitihypoteesi. Jälkeläiset selvisivät paremmin hengissä, jos äidin lisäksi hoitoon osallistui vireä ja fyysisesti hyvässä kunnossa oleva isoäiti. Nyt geenitutkijat ovat löytäneet perimästämme selityksen tälle ilmiölle, ja ehdottavat, että ihmisellä on paitsi Alzheimerin taudille altistavia geenejä, myös Alzheimerin taudin puhkeamista estäviä geenejä, ns. isoäitigeenejä. Ne ovat ihmisille, toisin kuin muille kädellisille, ominaisia selviytymisen geenejä.
Oma isoäitini oli minulle tärkeä, eikä vähiten geeniensä vuoksi. Hän oli elämän sivistämä, 14-vuotiaana Pohjois-Karjalasta töihin lähtemään joutunut taksikuskin tytär, joka olisi halunnut käydä kouluja muttei saanut, koska perheelle oli tienattava elantoa. Isoäiti luki paljon ja osti meille lapsenlapsille kirjoja. Muistan lauantaiset yökylät isoäidin luona, syötiin piparkakkuleipää, tarinoitiin ja luettiin. Maaten mennessä isoäiti irrotti hiusneulat valtavista harmaista hiuksistaan ja – minun lapsenmielessäni – muuttui noidaksi. Myöhemmin kävin isoäidin luona sunnuntai-iltapäivän teellä, joka oli tärkeä hetki niin poliittiselle debatille kuin ensimmäisten poikaystävien testaamiselle: hyväksyikö isoäiti? Jos hyväksyi, uskalsin esitellä vanhemillenikin.
Ymmärrän tyttären frustraation äitiinsä. Kuka äiti on vaatimaan biologisia lapsenlapsia itselleen, kun tyttären gradu on kesken ja työtä tarjolla vain pätkissä ja sekin huonosti palkattua, jos nyt ylipäänsä palkkaa saa. Helppohan se äidin, lue tulevan isoäidin, on toiveita esittää, kun on työ ja privaatti ja talo ja mökki ja auto. Siinä ei isoäidin haavekuva ja geeniperimän todistusarvo kauas kannattele. Tarvitaan tahtotila, että lapsen ja tulevan lapsenlapsen elämä on tässä nyt mahdollinen, että sitä yhdessä vaalitaan, että yhteiskunnan isoäitigeeni ekspressoituu ihan täysillä.
Hanna Nohynek
Kirjoittaja on ylilääkäri THL:ssä.
