Olen vaiti ja huudan

Olen vaiti ja huudan Kuva 1 / 1

Julkisen sanan neuvoston huhtikuun kokouksessa annettiin vapauttava ratkaisu lääkärin vaitiolovelvollisuutta koskevaan kanteluun. Ratkaisu nosti esiin tärkeitä mediajulkisuutta koskevia pelisääntöjä.

Ennen vanhaan lääkärin vaitiolovelvollisuutta pidettiin ehdottomana. Hoitokulttuuri ja oikeuskäytäntö kuitenkin muuttuvat ajan myötä. Sitä mukaa kun hallintoon vaaditaan lisää läpinäkyvyyttä, myös terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskeva lainsäädäntö ja eettiset ohjeet edellyttävät entistä suurempaa avoimuutta.

Muutamassa vuodessa sosiaalinen media on muuttanut asioiden julkista käsittelyä ehkä enemmän kuin mikään muu viestinnän murros sitten lennättimen ja painokoneen keksimisen. Yhtäkkiä tuppisuut suomalaiset jakavat omia ja läheistensä intiimejä asioita internetissä ja vaihtelevat kokemuksia nimeltä mainituista lääkäreistä ja hoitajista. Taudit ja diagnoosit tuodaan entistä uskaliaammin myös journalismin areenoille.

Suomen Kuvalehti teki viime syksynä jutun lääketieteen piirissä kiistanalaisesta väsymysoireyhtymästä (Rikki sairaudesta, jota ei ole, SK 39/2014). Laajassa artikkelissa kuvataan kahden nimeltä mainitun urheilijatytön pitkää sairauskierrettä tutkimuksineen ja hoitoineen. Jutussa todetaan, että ”sairaala ei kommentoi tapausta julkisesti potilassuojaan vedoten”. Jutun toimittaja kuitenkin kommentoi ylilääkärin kieltäytymistä todeten, että ”Valviran mukaan kommentointiin ei olisi ollut estettä, sillä vanhemmat ovat antaneet siihen suostumuksensa”.

Kantelija halusi saada Julkisen sanan neuvoston kannan siihen, rikkoiko Suomen Kuvalehti Journalistin ohjeita ”antamalla tarkoituksellisesti kuvan, että jutussa mainitut lääkärit peittelevät joitain oleellisia tietoja piiloutumalla salassapitovelvollisuuden taakse”. Kantelija oli huolissaan Suomeen mahdollisesti rantautuvasta toimitustavasta, jossa lääkäreiden ammattitaito ja heidän määräämänsä hoidot kyseenalaistetaan yksittäisten potilastapausten kautta – ja vielä annetaan ymmärtää, että lääkärit vain haluttomuuttaan eivät kommentoi tapauksia.

Julkisen sanan neuvosto pyytää aina käsittelemissään asioissa vastauksen tiedotusvälineen vastaavalta päätoimittajalta sekä selvittää kiistanalaisten asioiden todenperäisyyttä eri keinoin. Selvityksessä kävi ilmi, että lehdellä oli sekä alaikäisten tyttöjen että heidän vanhempiensa luvat potilastietojen kommentointiin julkisuudessa. Lehti tosin jätti potilaiden oman luvan jutussa mainitsematta, mistä JSN lehteä huomautti.

Asianosaiset lääkärit olisivat siis voineet käyttää sananvapauttaan ja kertoa oman näkemyksensä. Toki mikään ei olisi heitä voinut siihen pakottaa. Varsinkin lasten sairaustietojen käsittely julkisuudessa vaatii erityistä eettistä harkintaa paitsi lääkäreiltä, myös journalisteilta.

Journalistin ohjeet edellyttävät sairaustapauksista kerrottaessa hienotunteisuutta. Lasten asioiden käsittelyssä edellytetään lisäksi varovaisuutta. Vaikka muodolliset luvat olisivat kunnossa, se ei poista journalistin vastuuta eettisestä harkinnasta.

Törkyjournalismia eivät luvatkaan pese puhtaaksi. Silti pelottavampi olisi yhteiskunta, jossa sairaalat ja terveysasemat ovat suljettuja, yhteisen keskustelun ja kritiikin tavoittamattomia laitoksia. Onneksi meillä myös lasten ääni ja kokemukset saavat sijansa mediassa.

Julkisuus ja vaikeneminen ovat yhtä vahvoja aseita. Kun niitä käyttää, on vaitiolo ja huutaminen perusteltava kestävästi paitsi itselleen, myös ympäröivälle yhteisölle.

Ulla Järvi

Kirjoittaja on Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri, viestinnäntutkija ja Julkisen sanan neuvoston jäsen.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi