Oma syy

Lihavuuteen liittyy leimautumista ja virheellisiä ennakkoluuloja. Myöskään terveydenhuolto ei ole niistä vapaa. Stigma vaikuttaa siihen, miten lihavaan ihmiseen suhtaudutaan vastaanotolla.

Adobe/AOP
"Hyvä tarkoitus voi kääntyä itseään vastaan." Terhi Koivumäki

Lihavuudesta johtuva leimautuminen on globaali ilmiö, joka näkyy myös terveydenhuollossa. Lihavat ihmiset kohtaavat stereotyypittelyä, ennakkoluuloja ja epäreilua kohtelua. 

Vuonna 2021 julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin ensimmäistä kertaa kansainvälisellä tasolla lihavien ihmisten kokemuksia terveydenhuollosta. Havaittiin, että lihavuuteen liittyvä leima eli stigma on yleistä kaikissa kuudessa maassa: Ranskassa, Saksassa, Britanniassa, Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. 

Aiempi tutkimustieto Yhdysvalloista on samansuuntaista. Lihavuuden on todettu vaikuttavan negatiivisesti vuorovaikutukseen potilaan ja lääkärin välillä. 

Lihavuuden stigma on valitettavan tuttu ilmiö professori, lihavuustutkija Pertti Mustajoelle

– Minkään maan terveydenhuolto ei ole vapaa tästä.

Mustajoki on hormoni- ja aineenvaihduntasairauksiin erikoistunut sisätautilääkäri ja Terve paino -yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on saanut tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon työstään painonhallinnan parissa.

JUSSI HELTTUNEN
Pertti Mustajoen mielestä lihaviin potilaisiin suhtautumista pitäisi opettaa enemmän jo lääkärikoulutuksessa.

Lihavuuden stigman taustalla on Mustajoen mukaan usein ennakkokäsitys, että ylipaino on ihmisen oma syy. Ajatellaan, että lihavat ovat heikkoja luonteeltaan tai laiskoja. 

– Tämä on täysin virheellinen ajatus. Siinä ei ymmärretä lainkaan lihavuuden taustoja, hän sanoo.

Viime vuosikymmenten tutkimus on osoittanut, että ihmisillä on suuria geneettisiä eroja syömisen säätelyyn liittyen. Geenien polymorfiasta johtuvia eroavaisuuksia löytyy kaikista syömisen säätelyyn liittyvistä toiminnoista.

Makeanhimo tuntuu toisille voimakkaampana. Ihmisten kyky arvioida annoskokoja vaihtelee. Toiset tulevat hitaammin kylläisiksi ja siksi ehtivät syödä enemmän.

Lihavuuden lisääntymisen pääsyy onkin Mustajoen mukaan yhteiskunnassa, ei yksilössä: ruokaympäristö on muuttunut epäterveellisemmäksi. Houkuttelevien sokeripitoisten ja muiden runsaskaloristen ruokien tarjonta on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Tässä ympäristössä pärjäävät enää ne onnekkaat, jotka ovat perineet suotuisat geenit. 

– Se, että kokee heikompaa kohtelua, koska on perimältään erilainen, on moraalisesti epäilyttävää. Eikä se auta mitenkään painonhallintaa tai järkevää lihavuuden hoitoa. 

Eikö sitten saa sanoa?

Lihavuus on monen sairauden taustatekijä, ja sillä on selviä terveyshaittoja. Painon pudottaminen esimerkiksi tyypin 2 diabeteksessa ja esidiabeteksessa on olennaista. 

Ylipainosta siis saa – ja pitää puhua. 

Itseasiassa sen tulisi Mustajoen mielestä kuulua jokaisen lääkärin normaaliin repertuaariin. 

Olennaista on, miten sen tekee.

Hän neuvoo lähtemään liikkeelle potilaskeskeisesti. Aloittaa voi avoimella kysymyksellä: mitä mieltä olet painostasi. Vastaus kertoo, miten keskustelua on hyvä jatkaa.

– Parempi tulos saadaan, kun lihavalle potilaalle annetaan ensin puheenvuoro. Sitten voidaan miettiä erilaisia vaihtoehtoja.

Mustajoen mielestä on ongelma, että lihavuuden hoitoa ja ylipainoisiin potilaisiin suhtautumista ei juurikaan huomioida lääkärikoulutuksessa.

Koskettaahan aihe yhä useampaa suomalaista. Miehistä normaalipainon ylittää melkein kaksi kolmasosaa ja naisista selvästi yli puolet. Vähintään merkittävästi lihava on joka neljäs yli 30-vuotias. 

Ristiitainen aihe 

Tarve koulutukselle ja ymmärryksen lisäämiselle tuli esiin myös tuoreessa valtioneuvoston rahoittamassa tutkimushankkeessa. 

Jyväskylän yliopiston, Sydänliiton ja Syömishäiriöliiton yhteishanke tarkasteli neljää instituutiota, joissa tuotetaan ja ylläpidetään lihavuuden stigmaa: terveydenhuoltoa, mediaa, liikuntaa ja päätöksentekoa. Tavoitteena oli kartoittaa ammattilaisten omia näkemyksiä.

JUSSI HELTTUNEN
Lihavuuden stigma on ristiriitainen aihe terveydenhuollon ammattilaisille, kertoo Terhi Koivumäki.

Hankevastaava  Terhi Koivumäki  Sydänliitosta kertoo, että terveydenhuollon osalta ilmiötä kuvaa yksi sana: ristiriita. 

Tiedostetaan, että on ongelmallista, jos ihmiset välttävät hoitoon hakeutumista pelätessään, miten painoon puututaan tai puututaanko siihen. 

Toisaalta asian puheeksi ottaminen saatetaan kokea ammatilliseksi velvollisuudeksi.

Taustalla on hyvä tarkoitus: ihmisen terveyden edistäminen. Mutta tarvitaan koulutusta ja välineitä siihen, miten puhua painosta niin, että siitä on oikeasti apua. 

Ymmärryksen puute johtaa siihen, että keskustelu voi viedä kokonaistilannetta huonompaan suuntaan.

– Hyvä tarkoitus voi kääntyä itseään vastaan, jos ihminen lähtee kotiin pettyneenä, keinottomana ja vähän vihaisena. Että taas tämä meni siihen.

Rakenteissa kehittämisen varaa

Keskustelun tueksi tarvitaan konkreettisia keinoja, miten viedä lihavan potilaan asiaa eteenpäin.

Tämä vaatisi Koivumäen mukaan terveydenhuollon rakenteiden kehittämistä. Tällä hetkellä ne ohjaavat lihavuuden hoitoa vahvasti vain painon pudotukseen.

Oletus, että ravitsemus ja liikunta ovat väistämättä lihavuuden juurisyy, on Koivumäen mukaan harhaanjohtava. 

– Asia ei ole niin yksinkertainen. Taustalla on monesti muitakin haasteita. Vääristynyt suhde ruokaan tai omaan kehoon, jaksamisen ongelmat, mielenterveyden haasteita, trauman käsittelyä. Mitä niille tilanteille tehdään? 

Koivumäen mukaan tulisi myös uskaltaa siirtyä painokeskeisyydestä tarkastelemaan ihmisen kokonaishyvinvointia. Painon ei pitäisi olla ainoa onnistumisen mittari – lääkärin tai asiakkaan mielessä.

Pelkän vaakalukeman tuijottaminen voi johtaa siihen, että laihtuminen ei ole terveellä pohjalla. Silloin tuloksetkaan harvoin ovat pysyviä.                                                                            

Ensin pitää laihtua

Lastentautien erikoislääkäri Melanie Korhonen on huomannut omakohtaisesti, miten vahvasti ylipaino voi varjostaa vastaanottoa.

Hän on taistellut painonsa kanssa lapsuudesta asti. Vasta aikuisena ja lääkärinä itsekin hän on kiinnittänyt huomiota saamaansa epätasa-arvoiseen kohteluun. 

Aihe on hänelle herkkä, mutta hän haluaa puhua siitä, jotta asiaan tulisi muutos.

Korhonen ei ole saanut tutkimuksia, jotka hänen arvionsa mukaan normaalipainoiselle potilaalle samassa tilanteessa olisi tehty saman tien. Perusteluna on ollut, että oireet voivat johtua lihavuudesta.

– Kerran lääkäri sanoi, että jos vaiva ei mene ohi, kun olet laihtunut, sitten voidaan tehdä ne tutkimukset. Siinä on mielestäni selvä ero.

Tai sitten vastaanottoaika on mennyt siihen, että lääkäri on painostanut laihtumaan, vaikka tapaamisen syy oli ihan muu. 

Hän ei halua syyttää kollegoita tai etsiä syntipukkia, vaan tuoda esille, miten herkästi asiat menevät lihavuuden piikkiin. Hän itsekin uskoi pitkään, että jotkin oireet johtuivat painosta.

Lopulta kävi ilmi, että niin ei ollut.

Toistuvien huonojen kokemusten takia Korhonen on alkanut pelätä lääkäriin menoa, koska lopputulos on melkein aina sama: ensin pitää pudottaa painoa. 

Aihe ei ole kielletty

Korhonen korostaa, että ylipaino itsessään ei ole kielletty aihe. Hän toivookin, että siihen puututaan. Ja tekee niin myös omassa työssään. 

Mutta paljon on kiinni sävystä. Tärkeää on, että lääkäri kuuntelee ja yrittää ymmärtää potilaan tilannetta. 

Korhosella on onneksi myös hyviä kokemuksia käynneistä kollegoiden luona. 

Tilanne oli samankaltainen: muusta syystä varatun vastaanoton aikana puhe kääntyi painoon lääkärin aloitteesta. Tämä kuitenkin teki sen hienovaraisesti ja keskustelun päätteeksi tarjosi konkreettista apua, minne voi seuraavaksi ottaa yhteyttä.

– Hän ei sanonut vain, että sinun pitää laihtua. Ero oli todella suuri.

Korhosen mielestä olennaista ei ole, että jokainen lääkäri osaisi hoitaa lihavuutta. Mutta ainakin pitäisi osata ohjata eteenpäin. Se on jo iso askel.

– Siihen ei tarvita kuin se, että tietää muutamia asiantuntijoiden nimiä omasta kunnasta. Sitä voisi vaatia jokaiselta lääkäriltä, joka on ylipainoisten ihmisten ja heidän vaivojensa kanssa tekemisissä.

Eli yhä useammalta.

Tiiamari Pennanen

Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?