Omalääkärijärjestelmä pitäisi päivittää

Omalääkärijärjestelmä pitäisi päivittää Kuva 1 / 1

Kiireettömistä vastaanottopalveluista tuli jo 1970-luvulla pitkäksi aikaa suomalaisen terveyskeskuspalvelun pullonkaula. Niiden huonon saatavuuden takia paljon kiireettömiä potilaskäyntejä on kanavoitunut päivystyspalveluihin. Muissa yleislääkärijär­jestelmää noudattavissa maissa tällaisia vaikeuksia ei ole esiintynyt, vaan päivystyspalvelut on voitu säilyttää alku­peräisessä tarkoituksessaan.

Kehityksen kulussa Suomessa on yksi poikkeusvaihe, joka ajoittuu 1990-luvun laman vuosiin. Poikkeuksen aiheutti omalääkärijärjestelmä, joka tunnettiin myös väestövastuun nimellä. Vinoutunut järjestelmä voitiin saada parhaimmillaan oikenemaan yhdessä kuunvaihteessa toteutetuilla muutoksilla. Suomi siirtyi toteuttamaan kansainvälistä yleislääkärijärjestelmän mallia. Väestöstä oli järjestelmän piirissä enimmillään noin 70 prosenttia vuosien 1995–97 paikkeilla, muun muassa lähes kaikkien kaupunkipaikkakuntien asukkaat.

Omalääkärijärjestelmä alkoi kuitenkin murentua 2000-luvulla. Murenemisen aiheuttajaksi on esitetty monia syitä: Pelisäännöissä ja palkkauksessa tehtiin epäonnistuneita ratkaisuja. Nuoret lääkärit kieltäytyivät työskentelemästä palvelujen suuren kysyntäpaineen alla 
ilman määriteltyä työaikaa.

Nyt omalääkärijärjestelmä on monissa kaupungeissa joko purettu tai sen periaatteista on tingitty. Samalla ovat palanneet entiset ongelmat, jotka liittyvät kiireettömien palvelujen saatavuuteen ja päivystysluonteisten palvelujen paisumiseen.

Mitä on tullut tai tulossa tilalle? Yksi kehityslinja on ollut yksinkertaisesti lyhentää viiveitä kiireettömien vastaanottoaikojen saatavuudessa muuttamalla työohjelmia ja työkäytäntöjä. Toinen suunta on ollut ”listautumisen” nimellä kulkeva moni-ilmeinen prosessi: paljon palveluja tai palvelujen käytössään erityistä tukea tarvitsevat potilaat jaetaan tasaisesti eri lääkärien tai tiimien vastuulle. Näin pidetään huolta, että listatut potilaat saavat palveluja, ja heille pyritään mahdollisuuksien mukaan laatimaan hoito- ja palvelusuunnitelmat. Muu väestö voi sitten käyttää niitä palveluja, joita voidaan nopeimmin ja kätevimmin tarjota.

Muitakin väestön ”segmentoinniksi” kutsuttavia toimintamalleja on kehitetty tai kehitteillä. Segmentoinnille voidaan esittää loogisia perusteluja (1,2). Muissa maissa kuitenkin ajatellaan, että segmentoinnin hyödyt saadaan rakentamalla lääkärien päivä- ja viikko-ohjelmat siten, että erilaisten potilaiden tarpeet otetaan huomioon. Näin meneteltäessä ei romuteta hoidon jatkuvuutta eikä lääkärin kokemaa ”palveluvelvollisuuden” tunnetta omia potilaitaan kohtaan.

Jos hoidon jatkuvuudesta ei huolehdita, saatamme päätyä tilanteeseen, jossa väestöstä jopa 90 prosenttia on nimettömän ja kasvottoman palvelun piirissä, aivan kuten 1970-luvulla. 
Tämä pitäisi yllä Suomeen kehittynyttä kansainvälisesti aivan poikkeuksellista ilmiötä: 
tungosta päivystyksiin virka-ajan ulkopuolella. Samalla terveyskeskus tai perusterveydenhuolto instituutiona saisivat osakseen jatkuvasti kielteisiä mielikuvia jonoista tai palveluista.

Kompastellut ja lähes kaatunut omalääkäri­järjestelmä pitäisi rakentaa uusiksi nykyajan 
vaatimukset, mahdollisuudet ja realiteetit huomioon ottaen. Erityisen hyviä kokemuksia on 
lääkärin ja hoitajan työskentelystä työparina. 
Tulevaisuuden omalääkärijärjestelmän ei tarvitse perustua asuinpaikan osoitteeseen, vaan poti­laille voi tarjota valinnan mahdollisuuksia. Palvelujen järjestäjä voisi ottaa julkista palvelua tuottavien lomaan toimeksiannostaan ja rahoituksellaan toimivia yksityisiä palveluntuottajia, jos 
nämä haluavat työskennellä omalääkäreinä.

Simo Kokko
dosentti, ylilääkäri
Pohjois-Savon sairaanhoitopiiri, perusterveydenhuollon yksikkö

Kirjallisuutta

1. Kokko S. Väestövastuun toteuttaminen terveyskeskuksissa. 
Suom Lääkäril 1987;42:3009–16.
2. Koivuniemi K, Simonen K. Kohti asiakkuutta. Ihmistä arvostava terveydenhuolto. Keuruu: Duodecim 2012.

Julkaistu Lääkärilehdessä 39/15.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi