Potilastyössä, terveydenhuollon johdossa ja poliittisessa päätöksenteossa priorisoidaan jatkuvasti. Jos priorisoinnin periaatteet eivät ole selkeät, toimintaa johtavat enemmän tunteet ja ideologiat kuin yhteisesti hyväksytyt ja tietoon perustuvat tekijät.
Terveydenhuollon vaikuttavuuden perustana ovat riittävät taloudelliset ja osaamisen resurssit sekä sovitut periaatteet toiminnan kohdentamisesta ja vaikuttavuuden arvioinnista. Kansalaisen ja potilaan on voitava luottaa mahdollisuuteen saada paras ja oikea hoito kaikissa tilanteissa. Terveydenhuollon toiminnan sisällöstä ja rahoituksen ohjaamisesta vastaavien tahojen ja poliittisten päätöksentekijöiden tulee voida luottaa siihen, että toiminta on oikeudenmukaista, kustannustehokasta ja terveyshyötyä tuottavaa sisällöltään, toteutukseltaan ja kohdentumiseltaan. Hoitopäätöksissä on otettava huomioon sekä yksittäinen potilas että ajankohdan muut sekä tulevat potilaat.
Priorisointiin liittyy monia termejä. Saman rahan voi käyttää vain kerran, joten on arvioitava vaihtoehtoiskustannukset: mikä mahdollinen terveyshyöty jää saavuttamatta? Vaikuttavuutta on mitattava: elämänlaatu, henkilökohtainen hyvinvointi, kyvykkyyden parantuminen ovat kaikki ihmiselle merkityksellisiä näkökulmia. Kustannusvaikuttavuudella on raja-arvo: kuinka paljon kukin interventio voi maksaa ja miten se määritetään? Yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus vaativat oman määrittelynsä: missä tilanteessa sairauden vaikeusaste, saavutettavissa oleva terveyshyöty nyt ja tulevaisuudessa tai esimerkiksi ikä voivat olla priorisoinnin perusteita?
Arvoperusteisen terveydenhuollon tavoitteena on kuvata saavutettuja ja saavutettavissa olevia hyötyjä mahdollisimman laaja-alaisesti yksilön, läheisten ja yhteiskunnan näkökulmasta. Se edellyttää yhteistä keskustelua arvojen määrittämiseksi.
Priorisoinnissa on kyse koko väestöstä, joten se on otettava mukaan keskusteluun. Potilasjärjestöt ja erikoislääkäriyhdistykset ajavat ymmärrettävästi oman ryhmänsä etuja, samoin terveysteknologioiden ja palvelujen tuottajat. Säädökset ja resurssien jako määrittävät terveydenhuollon toimintaa, joten keskustelussa on myös poliitikkojen oltava mukana. Terveydenhuollon resurssit ovat rajalliset, samoin niiden kasvumahdollisuudet. Tulevien vaalien lupaukset on suhteutettava budjettirajoituksiin.
Eriarvoisuus Suomessa on todellista. Potilasryhmät, jotka eivät pysty tai jaksa tuoda ääntään esille – mielenterveyspotilaat, päihde- ja moniongelmaiset – eivät tule riittävästi kuulluksi. Ne vaietaan merkityksettömiksi toiminnan kehittämisen ja resurssien jaon näkökulmasta. Sosioekonomisten terveyserojen estäminen on terveydenhuollon tehtävä niiltä osin, kuin kyseessä on terveydenhuollon keinoin saavutettavissa oleva terveyshyöty.
Priorisointi on vaikeaa mutta välttämätöntä. Yksittäisten tunteisiin perustuvien ratkaisujen maailmasta on edettävä yhteisesti hyväksyttyyn malliin ratkaista rajallisten taloudellisten sekä osaamisresurssien oikeudenmukainen käyttö. Virheelliset, usein tunnepohjaiset ajatusmallit on purettava. Hoidon lisääminen tai uusi menetelmä voi tuottaa vähemmän terveyshyötyä. Tilastollisesti merkitsevät p-arvot tai korvikemuuttujat eivät kerro terveyshyödystä. Suhteellisten riskien sijasta on puhuttava absoluuttisista riskeistä jne.
Terveydenhuoltoa ei voi rakentaa toiveiden varaan. Priorisointi edellyttää tosiasioiden tunnustamista ja rationaalista ajattelua.
Kirjoittajat:
Ilona Autti-Rämö
pääsihteeri
STM, Palveluvalikoimaneuvosto
Kari-Matti Hiltunen
johtajaylilääkäri
Pirkanmaan shp
Vesa Kataja
johtajaylilääkäri
Keski-Suomen shp
Suvi Liimatainen
projektipäällikkö
Sote-liikelaitos, Pirkanmaan liitto
Taina Mäntyranta
lääkintöneuvos
STM, Ohjausosasto
Anna-Kaisa Parkkila
arviointiylilääkäri
TAYS
Kuva: Sami Perttilä
Tiedepääkirjoitus on julkaistu Lääkärilehdessä 50–52/2018.
