Yhdessä ja tasavertaisesti pastaa, pitsaa ja taidetta

Skitsofrenian ­uusiutumisjaksot ­vähenivät Vantaan Peijaksessa niin paljon, että WHO ­kiinnostui asiasta.

Yhdessä ja tasavertaisesti pastaa, pitsaa ja taidetta Kuva 1 / 1

Alussa oli pastakone, lääkäri ja hoitaja, sekä kymmenen skitsofreniaa sairastavaa potilasta. Potilaat viettivät keskimäärin 180 päivää vuodessa osastohoidossa.

Sitten saatiin niin hyviä tuloksia, että asiasta kiinnostui myös WHO.

Kaikki alkoi Vantaan Peijaksen sairaalan osasto P1:llä vuonna 2011.

Perustettiin Feeniks-ryhmä, jonka ­tavoitteena oli ehkäistä skitsofrenian uusiutumisjaksoja.

Aikaa oli käytettävissä puolitoista tuntia joka ­torstai. Psykoosien ja ­oikeuspsykiatrian linjan osastolääkäri Marcelo Chiramberro (kuvassa) pohti, mitä ryhmän kanssa tehtäisiin. Lopulta hän otti kotoa mukaansa pastakoneen.

Sen jälkeen on tehty yhdessä pastaa, pitsaa ja taidetta, käyty museoissa, makkaranpaistossa ja valokuvaamassa luontoa. Lääkäri ja hoitaja ovat tasavertainen osa porukkaa. Lääkkeistä, hoidosta ja sairaudesta puhutaan, kun potilas tekee aloitteen.

– Teemme psykoedukatiivista työtä, mutta puhumatta sairaudesta suoraan, kertoo Chiramberro.

– Kun on ensin rakennettu luottamusta ja kivaa oloa, potilaista itsestään lähtee avoin keskustelu. He saavat meiltä ohjausta esimerkiksi siitä, miten ennakoida psykoosioireita.

Tulokset puhuvat puolestaan

Alun kymmenestä vaikeasti sairaasta potilaasta viisi on nyt työelämässä, ­kolme heistä työsopimuksella ja kaksi TE-toimiston kautta työharjoittelussa. Ainoastaan kaksi on koskaan palannut osastolle, hekin vain lyhyeksi aikaa ja vapaaehtoisesti.

Hoitoon sitoutuminen on parantunut, avohoidon kontakti on säilynyt, ja potilaat ottavat tarvitsemansa lääkkeet. Elämänlaatu on kohentunut. Rahaa säästyy miljoona euroa vuodessa, kun osastohoidon tarve jäänyt pois.

– Malli on tarkoitettu potilaille, jotka ovat huonosti sitoutuneita hoitoon, eivät ota lääkkeitään ja ovat toistuvasti ­hoidossa osastolla, Chiramberro kertoo.

Siksi on tärkeää, että kokoontumisissa on mukavaa, muuten he eivät niihin tulisi. Hoitoon huonosti sitoutuva potilas saattaa kieltäytyä käymästä kuntoutuspolilla, mutta Feeniks-ryhmään hän voi silti tulla.

Feeniks-ryhmä kokoontuu Peijaksen sairaalassa, mutta ei sillä osastolla, jolla potilaat ovat olleet hoidossa. Sinne tuleminen voisi olla monelle liian vaikeaa. Ryhmällä on oma viihtyisä kokoontumishuone kahvikoneineen ja televisioineen. Siihen käydään tutustumassa jo osastojakson aikana.

Vanhoja asioita uudella tavalla

Peijaksen mallissa ei oikeastaan ole mitään erityistä uutta.

– Me olemme vain keränneet vanhoja asioita ja järjestäneet ne erilaisella tavalla. Minusta se, mikä tässä vaikuttaa, on struktuuri ja paikka, jossa potilaat voivat olla rentoina.

Tärkeää on myös ryhmän antama vertaistuki. Omaisetkin saavat tukea ja ohjausta.

Chiramberro näkee, että roolien purkaminen on lisännyt luottamusta. Siksi hän ei käytä lääkärintakkia tapaamisissa.

– Valkoinen takki herättää aika paljon tuntemuksia ja voi olla melkoinen raja, hän pohtii.

WHO on kiinnostunut toimintamallista ja liittänyt Feeniks-ryhmän osaksi Resilience 2020 -ohjelmaansa.

Marcelo Chiramberron laatima raportti on vastikään ilmestynyt WHO:n julkaisussa ”Health 2020 priority area four: creating supportive environments and resilient communities”. Julkaisuun on koottu esimerkkejä inspiroivista toimintamalleista, jotka vahvistavat resilienssiä terveyteen ja hyvinvointiin liittyen.

Teksti
Anne Seppänen
toimittaja

Kuva Jussi Helttunen

Julkaistu Lääkärilehdessä 35/2018

Oletko jo lukenut nämä?