Ylilääkäristä pakolaiseksi

Ukrainasta paennut Rada Glazunova sai kesätöitä Suomesta vammaisten hoitajana. Työ toi muuta ajateltavaa vaikean tilanteen keskellä.

Janne Laaksonen
"Tiedän, että pääsemme vielä palaamaan Ukrainaan."

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuun lopulla, infektiolääkäri Rada Glazunova perheineen joutui pakenemaan kodistaan Družkivkassa Itä-Ukrainassa. Mukaan ehdittiin ottaa vaatteita, lähes kaikki muu jäi.

36-vuotias Glazunova oli aloittanut kotikaupunkinsa sairaalan infektio-osaston ylilääkärinä paria vuotta aiemmin, korona-aikaan. Hän valmistui lääkäriksi Luhanskin yliopistosta 2009, minkä jälkeen erikoistui sisätauteihin ja muutamaa vuotta myöhemmin infektiotauteihin. 

Uraputki katkesi, kun elämä revittiin juuriltaan. Glazunova ja aviomies, 8-vuotiaat kaksostytöt ja 10-vuotias poika sekä isovanhemmat saapuivat yhdessä Suomeen huhtikuun alussa. Seitsenhenkinen perhe asuu kotimajoituksessa Tarja ja Jussi Kauranteen luona Hausjärvellä Kanta-Hämeessä. Helsingin Sanomat kirjoitti Glazunovan perheen asumistilanteesta aiemmin syyskuussa.

Kesän ajan Glazunova työskenteli hoitajana vammaisten asumispalveluyksikössä Riihimäellä. Hän muun muassa auttoi asukkaita peseytymään, pukeutumaan, liikkumaan sängyltä tuolille. Vaikka on koulutukseltaan erikoislääkäri ja työskennellyt vielä muutama kuukausi sitten sairaalan ylilääkärinä, Glazunova kertoo, että piti kokemusta hyvänä ja mielenkiintoisena.

– Pääsin auttamaan ihmisiä. Työ myös auttoi minua selviämään vaikeasta tilanteesta. Sen sijaan, että lukisin koko ajan viestejä sosiaalisesta mediasta ja seuraisin sotaa, sain muuta ajateltavaa.

Glazunova ei ole aiemmin työskennellyt hoitajana, mutta koki, että lääkäritaustasta oli apua. Työskennellessään ylilääkärinä kotikaupungissaan hän auttoi hoitajia sairaalassa, kun tarvittiin käsipareja esimerkiksi potilaiden liikutteluun. Myös yliopisto-opintoihin kuului hoitotyön kursseja.

Kommunikointi Riihimäellä asukkaiden kanssa hoitui enimmäkseen englanniksi, apuna olivat tarvittaessa kollegat, käännössovellus ja elekieli. Suomea Glazunova ei juurikaan puhu.

Hän kehuu työyhteisöä ystävällisyydestä. Läksiäisiksi järjestettiin juhlat, juotiin kahvia ja syötiin juustokakkua.

Kotiin heti kun voi

Glazunova ei nyt pyri laillistumaan lääkäriksi Suomessa, koska pitää oleskelua täällä vain lyhyen ajan ratkaisuna.

– Tiedän, että pääsemme vielä palaamaan Ukrainaan. Sitten voin taas työskennellä lääkärinä, ehkä tehdä lisäopintojakin.

Tällä hetkellä hän ei etsi töitä, vaan keskittyy auttamaan lapsiaan, jotka ovat aloittaneet paikallisessa koulussa ja lisäksi käyvät iltaisin etäkoulua Ukrainaan. Oppitunteja on paljon.

– Lapset ovat etusijalla. Heidän on vaikeaa käydä koulua sekä suomeksi että ukrainaksi. Haluan tukea heitä ja auttaa sopeutumaan tilanteeseen. Se on tärkeää.

Janne Laaksonen

Toiveena on palata kotimaahan heti kun se on mahdolllista. Glazunova ei halua ajatella, että asuminen Suomessa kestäisi pitkään, vuosia jopa.

– Kun tulimme tänne keväällä, ajattelin, että jo kesällä palaamme kotiin. Kesä tuli, ajattelin, että no sitten syksyllä. Nyt ajattelen, että ehkä olemme vielä joulun ja uudenvuoden täällä.

Paluu ei välttämättä ole mahdollista ainakaan kotikaupunkiin. Tilanne siellä on vaikea. Glazunovan tietojen mukaan hänen kotitalonsa on vielä pystyssä, mutta paljon rakennuksia on tuhottu ja tuhotaan edelleen. Kaupungissa ei ole vettä, sähköä tai lämmitystä.

Tukekaa toisianne

Sota hajotti myös työyhteisön. Osa entisistä kollegoista pakeni Ukrainan länsiosiin tai pidemmälle Eurooppaan, Puolaan ja Ranskaan. Muita ei ole Glazunovan tietääkseen tullut Suomeen. Osa miespuolisista kollegoista jäi sotaan armeijalääkäreiksi. Glazunova ei tiedä yksityiskohtia heidän nykytilanteestaan.

– Myös minä ja aviomieheni olisimme halunneet jäädä. Lastemme hengen ja terveyden takia meidän oli kuitenkin pakko lähteä.

Hän haluaa sanoa suomalaisille terveydenhuollon työntekijöille, ei vain lääkäreille: tukekaa ja kunnioittakaa toisianne, viettäkää enemmän aikaa perheenne kanssa ja muistakaa ottaa hetkiä, jolloin vain rentoudutte.

– Ennen sotaa olin paljon töissä, tein pitkiä päiviä ja viikonloppuja, puhelin oli aina korvalla. Katson elämääni nyt eri tavalla. Nyt ajattelen, että ensimmäisenä tulee perhe.

Tiiamari Pennanen

Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?