Pääsin kesän jälkeen elokuviin. Näin teoksen nimeltä Nomadland. Parinsadan hengen katsomossa istui kymmenkunta ihmistä.
Sanomattakin lienee selvää, että on eri asia katsoa elokuva harvakseltaan täytetyssä katsomossa kuin vieretysten toisten kanssa, yhdessä hengittäen, jännittäen, liikuttuen. Ja kyllä, tiedän yhdessä hengittämisen riskit nykyhetkessä. Tiedän hyvin, mitä uhkia sisältyy toiveeseeni päästä nauttimaan kulttuurista tiiviissä kontaktissa toisten kanssa.
Minun resilienssini on rakentunut tässä elämässä vahvasti taiteen varaan. Taiteilijan identiteetti on antanut mahdollisuuden ajatella, että myös sosiaalisesti kömpelö, ujo ja vaikeasti yhteisöihin sovittuva ihminen voi tehdä merkityksellistä työtä yhteisön hyväksi. Taide työnä on antanut uskoa siihen, että myös aineettomat arvot hyväksytään osaksi ihmiskunnan tärkeää perintöä.
Ja kulttuurin kokijana ja yleisönä olen saanut käsitellä monia vaikeita asioita ja asettautua osaksi suurempaa kokonaisuutta, mikä on yksi ihmisen keskeisimmistä tarpeista. Kun pandemiarajoitukset ovat sulkeneet kulttuurielämän lähes kokonaan, elämältäni, työltäni ja mielekkyyden kokemisen tavoiltani on pudonnut pohja.
Elämme yhteiskunnassa, joka osoittaa, ettei taidetta tarvita. Kun koronapassista on keskusteltu, on esiin noussut kahtiajako ”välttämättömät” ja ”ei-välttämättömät” palvelut. Sanat ovat vain sanoja, joku voi ajatella. Mutta näin ei ole. Sanavalinnat ovat keskeisiä siinä, miten maailman hahmotamme. Suomalaisten syvää pragmaattisuutta kuvastaa se, miten valmiita olemme kriisin edessä vapaaehtoisesti ja keskustelematta karsimaan kaiken, mikä ei ole hengissä pysymisen kannalta täysin olennaista. Tällöin selväksi viestiksi muodostuu sekä ääneen lausuttuna että valintojen kautta, ettei millään aineettomalla ole mitään merkitystä.
Hengissä pysyminen on tietenkin tärkeää. Ja on tärkeää, että yhteiskunta pystyy takaamaan mahdollisimman tasaveroisen mahdollisuuden elämään kaikille jäsenilleen. Tässähän nykytilanne poikkeaa sota-ajasta, jolloin osalla yhteiskunnan jäsenistä on nimenomaan velvollisuus uhrata henkensä toisten puolesta ja jolloin yhteiskunta ei myöskään välttämättä pysty suojaamaan jäseniään (esimerkiksi pommitusten tai muiden siviilejä terrorisoivien tekojen vuoksi). Voimme pandemiatilanteessa asettaa päämääräksi sen, ettei kenenkään tarvitsisi kuolla kulkutautiin.
Hoitokeinot vain ovat niin kovia, että alamme kohta kuolla johonkin muuhun. Esimerkiksi ennenkokemattomaan yksinäisyyteen, virikkeettömyyteen ja pelkoon. On ikävä havaita, että yhteiskunnassamme ei pohjimmiltaan ole käsitetty, miten taide ja kulttuuri laajasti käsitettyinä hoitavat ja suojaavat meitä antamalla mahdollisuuden yksilöinä liittyä suureen joukkoon kokemaan sellaisiakin tuntojamme, jotka eivät käänny sanoiksi.
On sanottu, että jos ihmisellä on jokin, minkä vuoksi hän on valmis kuolemaan, hän on myös kykenevä elämään. Se on ääri-ilmaus sille, että elämässä on muitakin voimia kuin konkretia. Kaikessa merkityksellisessä, mitä teemme, ovat läsnä vastinparit elämä ja kuolema. Merkityksellisestä ja tärkeästä elämän sisällöstä luopuminen on monelle ihmiselle samaa kuin pieni kuolema, sisäinen menehtyminen.
Elokuvassa Nomadland leskeksi jäänyt naisopettaja lähtee pois raunioituneesta yhdysvaltalaisesta tehdaskaupungista. Entinen identiteetti karsiutuu ja hän opettelee elämään vaeltajana, nomadina, jollaisia olivat myös Amerikan varhaiset pioneerit. Hän löytää ylpeyden vapaudestaan, pätkätyöstään, asumisesta karavaanarina toisten vaeltajien joukossa ja tavoittaa ihmisarvonsa joukossa, jota toiset katsovat halveksuen.
Pandemia on yksi yhteiskuntiamme järisyttävistä voimista. On helppo ajatella, että priorisoimme nyt ja rakennamme kaiken myöhemmin ennalleen. Kriisi ja jälleenrakennus tarkoittavat kuitenkin myös sitä, että moni luopuu unelmistaan tulevien polvien hyväksi. Se ei tapahdu kivutta, jos elämän tärkein asia on tuntunut suuremmalta kuin elämä itse.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 34/2021.
