Mika Salminen on oikeassa

Julkisen ja yksityisen terveydenhuollon suhde on monimutkainen ja huonosti toimiva.

Jokainen lääkäri, joka itse pitää tai jonka lähipiirissä on yksityisvastaanottoa julkisen viran ohella pitäviä kollegoja, tietää vaietun tosiseikan. Nimittäin sen, että julkisen ja yksityisen terveydenhuollon suhde on monimutkainen ja huonosti toimiva. Tämä liitto toimii suurten terveyspalveluyritysten omistajien ja niissä toimivien lääkäreiden kannalta erittäin hyvin, mutta yhteiskunnan tasa-arvoisuuden ja kustannustehokkuuden kannalta ei. Mika Salminen puuttui järjestelmän yhteen nurkkaan, työterveyshuoltoon, Ylen dokumentissa ja siitä kirjoitetussa jutussa . SAK ja Akava ampuivat hänen argumenttinsa alas esittämällä lukuja arvovaltaisilla allekirjoituksilla varustettuna . Vähät siitä, että Salminen oli paljolti oikeassa, keskustelua ei juurikaan syntynyt.

Vaikka asiaa kääntelisi miten päin, kolme limittäistä (perus)terveydenhuoltojärjestelmää (julkinen, työterveys ja vakuutuksin katettava), ei voi olla tehokas systeemi. Tällainen järjestelmä ei ole tasa-arvoinen, se on selvää, eikä se ole edes hyvin toimiva. Käymieni keskustelujen ja omien havaintojenikin perusteella työterveyshuolto ja vakuutusyhtiöiden korvauskäytännöt ovat monelta osin löperöitä, eivätkä perustu yhtä tiukkoihin vaikuttavuusvaatimuksiin kuin ns. julkinen sairaanhoito.

Aiheesta voisi kirjoittaa pitkän pamfletin, mutta esitän nyt kaksi esimerkkiä.

Yrityksellä, jossa Paula Potilas työskentelee on työterveyssopimus lääkäriasema Ampiaispesän kanssa. Potilaan vatsa tulee kipeäksi ja hän yrittää päästä oman työterveyslääkärinsä vastaanotolle. Aikoja ei kuitenkaan ole, joten hän menee Ampiaispesän päivystykseen. Työterveyssopimukseen kuuluu päivystyskäyntien osalta rajoitettu määrä tutkimuksia, joten käynti jää lähes hyödyttömäksi ja Potilas joutuu odottamaan saadakseen ajan työterveyslääkärille, joka sitten voi tilata päivystäjän suosittelemat tutkimukset. Ellei vatsakipu äidy niin pahaksi, että Potilas lähtee jonottamaan oman perusterveydenhuoltonsa päivystyspisteeseen. Paula Potilaan kohdalla tilanne on tämä, mutta jos hänen esimiehensä olisi sairastunut, tilanne olisi ollut toinen. Työnantaja oli nimittäin ottanut avainhenkilöilleen sairauskuluvakuutuksen, joka on huomattavasti kattavampi kuin tavallisten rivityöntekijöiden työterveyssopimus.

Tämä esimerkki ei ole todellinen potilastapaus, mutta kuvaa tilannetta monilla lääkäriasemilla, jotka pyörittävät työterveystoimintaa. Jos Paula Potilas meni julkisen terveydenhuollon päivystykseen, hänen asiaansa selvitellään mahdollisesti kahdella erillisellä hoitopolulla, jotka eivät kommunikoi toistensa kanssa.

Toinen esimerkki: potilas tulee tyräleikkaukseen yksityiselle sen vuoksi, että hänellä on sairauskuluvakuutus eikä hän halua odottaa puolta vuotta päästäkseen leikkaukseen. Yksityisillä toimijoilla leikkaussalivarustus on usein huomattavasti vaatimattomampi, leikkaustapa- ja verkkomateriaalivalikoima rajoittuneempi ja seurantamahdollisuudet komplikaatioiden suhteen huonommat kuin julkisilla toimijoilla. Potilas ei näin saakaan vakuutuksellaan lopulta parempaa, vaan usein ainakin hiukan huonompaa hoitoa, kuin julkisella puolella saisi. Tähän kuvitteelliseen esimerkkiin on helppo älähtää, että monet julkisella puolella toimivat arvostetut kirurgit leikkaavat myös privaatissa ja toisaalta on olemassa hyvinkin arvostettuja yksityispuolen kirurgeja. Kyllä näin on, mutta on myös totta, että sairaalaorganisaation hierarkkisuus, pelisäännöt ja konsultaatiomahdollisuudet kollegojen kesken saavat aikaan systeemin, joka toimii jokaisen yksittäisen leikkauksen onnistumismahdollisuuksia kohottavasti. Yksityinen leikkaustoiminta ei joitakin leikkaustyyppejä lukuun ottamatta tapahdu näin organisoidusti, vaan kirurgit toimivat itsenäisesti. Tunnettu tosiseikka on, että kirurgiassa parhaat tulokset syntyvät kokeneissa tiimeissä riittävän suurissa yksiköissä eivätkä yksittäisten kirurgien kompetenssiin nojaten.

Mitä pitäisi tehdä?

Joko antaa nykyisen trendin, eli terveydenhoidon painopisteen siirtymisen julkiselta yksityisille toimijoille jatkua tai kääntää se takaisinpäin. Itse olen jälkimmäisen kannalla siksi, että uskon sen tuottavan parempaa hoitoa kustannustehokkaammin ja ennen kaikkea tasa-arvoisemmin.

Miten tällainen käänne saadaan aikaan?

Siten, että saadaan kansalaisten luottamus julkiseen terveydenhuoltoon kohenemaan ja yksityisten terveysvakuutusten ottamisinto laskemaan.

Miten tämä sitten onnistuu?

Vastaus löytyy sieltä, missä terveydenhuoltomme kipupiste sijaitsee: perusterveydenhuollosta. Sen toimintaedellytyksiä on parannettava ja sitä kautta koko vyyhti lähtee purkautumaan. Yksityiskohtiin puuttumatta, ensimmäinen edellytys tälle toimelle on, että siihen täyty saada rahaa. Joko verotusta lisäämällä tai jostakin muusta pois ottamalla. Nyt kun Euroopassa parhaillaan soditaan, en usko, että on muita mahdollisuuksia kuin se, että koko kansa osallistuu terveydenhuollon remonttitalkoisiin maksamalla lisää veroja.

Heidi Wikström

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi