Gogol

Hiilijalanjälki. Itsekkyys. Ihmisarvo. Vajaus. Tekopyhyys.

Gogol Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Kakela

Näyttelen kirjailijaa: viikon, Madeiralla. Lennolla luen Jhumpa Lahirin Kaimaa, teosta, jossa poika ei suostu lukemaan. Eläkeläispariskunta vieressäni on puhumatta koko matkan. Heillä ei ole sanoja. Torkahtelen, pääsen puoliväliin.

Paahdettujen kastanjoiden tuoksu. Hiilen tuoksu, rannan myötäisesti. Skottituristit eivät millään haluaisi, että heidät sekoitetaan englantilaisiin. Pois se minusta, juomme vain samaa gintonicia. Olen saarella neljättä kertaa ja tiedän, missä haluan kävellä. Puhelin laskee kerroksia ja kilometrejä, jos haluan niitä seurata. Teoriassa voisin somettaa.

Iltaisin rannalla seisoo mies, joka ei osaa soittaa trumpettia.

Asumaton saari kolonisoitiin vuonna 1419, sitten se paloi vuosia. Olen kiinnostunut siitä sekä orjista, jotka vapautettiin vuonna 1774. Missä he ovat? Taksikuski ei tiedä, eikä vastaantulija, joka on taistellut Angolassa, itsenäistymissodissa kaksisataa vuotta myöhemmin.

Maa on ryppyistä, ja nousu saaren keskiosiin voi olla hidasta. Siellä vallitsevaa on laurisilva, ikivihreä metsätyyppi, joka selvisi jääkaudesta –ja kun ihminen ei tullessaan polttanutkaan aivan kaikkea, löydän säästyneet laakeripuut ajalta ennen kolonisaatiota. Puuvanhuksilla ei ole sanoja, ne vain tuijottelevat toisiaan syrjäisessä kolkassa, näyttävät ryppyisiltä ja leyhyttelevät lehtiään; alhaalla paistaa aurinko, vuorilla sataa, välillä tuuli puhaltaa pilvet pois ja antaa saaren killittää kirkkaassa meressä.

Patikoivien pariskuntien miehet kantavat karttoja, reppuja ja juomapulloja selittäen tauotta jotain mielestään olennaista kumppaneilleen. Heille huomautetaan, että aikataulu olisi ollut syytä tarkistaa ennen päätöntä pysäkille ryntäilyä. Saman kuulen bussissa äidinkielelläni. Tällä otannalla työnjaossa ei näyttäisi olevan kyse kansalaisuudesta.

Palatessani trumpettimies on taas rannalla. On ilta, pieni poika skuuttaa ainoalla vaaterissa olevalla kadulla. Skuutin tanko on vino ja ohjaus hankalaa. Hänen vanhempansa kauppaavat kelloja ja puuhelmiä, jotka on aseteltu kauniisti muurin päälle. He ovat Afrikasta, maan nimeä en tiedä. Paahdettujen kastanjoiden tuoksu täyttää taas ilman välillämme, ja niiden myyjä paljastaa olevansa sukua saaren ensimmäisille asukkaille.

Seuraava taksikuski on iloinen yön sateesta – Funchalissa kun ei ole satanut kuukausiin ja nyt hän voisi istuttaa perunat pihalleen. Kun Madeira asutettiin, ei Uutta maailmaa saatikka perunaa ollut vielä ”löydetty”. Nyt subtrooppisessa ilmastossa satoja saadaan kolmesta neljään vuodessa. Jep. Suomeen peruna tuli vasta vuonna 1720, hieman ennen orjuuden lakkautusta Madeiralla, toisaalta Uudessa maailmassa rotusorto elää vielä ajatuksissa; orjuuden asetelma muistetaan, siitä huolimatta, että abolitionismi – lakkautusta ajava liike – on jo mennyttä. Olennaista? Kuka tietää, näyttelen kirjailijaa.

Ilman sanoja ei ole historiaa.

Vuoren lävistävässä tunnelissa on hiljaista, ja välillä katosta tippuu pisaroita. Kastelukanavien vesi noruu mukanani, vaikka maanvyöry sekä kyltit, joissa sortuneella seinämällä kiipeily kielletään, ovat ensin estää kulkuni. Noin tunnin kuluttua olen massiivin toisella puolen. Valon aikana ehdin vielä sen päälle.

Ponchaa maistan vasta viimeisenä iltana.

Mies, joka ei osaa soittaa trumpettia, ei opi.

Paluumatkalla saan luettua Kaiman loppuun. Poika avaa Gogolin. Kirjan kirjassa. Vieressäni istuu toinen hiljainen eläkeläispari. Kenties heillä ei ole sanottavaa. He näyttävät tyytyväisiltä. He eivät näyttele.

Hiilijalanjälki. Itsekkyys. Ihmisarvo. Vajaus. Tekopyhyys.

Suljen kirjan, kone laskeutuu Seutulaan. Suomeen.

Roope Sarvilinna

Kirjoittaja on espoolainen ortopedi ja kirjailija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 12/2020.

Oletko jo lukenut nämä?