Ihmisenä vai lääkärinä

Ihmisenä vai lääkärinä Kuva 1 / 1

Ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan itkin potilastilanteessa. Sen syynä ei ollut itse potilas, viimeisiä päiviään elävä, parantumattomasti sairas mies, joka oli viimein tajunnut tilanteensa vakavuuden. Olimme juuri käyneet pitkän keskustelun, jossa hän kyseli, eikö joku voisi hänet vielä pelastaa. Yksityispuolella? Tai ehkä ulkomailla?

Vieressä tytär ja poika tuijottivat lasittunein silmin ulos. He olivat tienneet tilanteen vakavuuden jo kauan ennen kuin potilas itse sen tajusi, mutta se ei helpottanut viimeisten päivien tai viikkojen tuskaa.

Kun kysymykset oli kysytty, lähdin huoneesta sanoen, etten enempää häiritse heidän yhteistä aikaansa. Siirryin potilashuoneen eteisen puolelle desinfioimaan käteni. Lasioven läpi näin hyvin juron ja hiljaisen, kovan kaverin oloisen pojan kumartuvan halaamaan isäänsä itkien. Käänsin pääni ja tunsin kyynelten valuvan.

Tämä pysäytti. Huomasin, että osaan kyllä hyvin näytellä empaattista, pitää kädestä ja sanoa sanoja, joita kuoleva tai kärsivä haluaa kuulla. Yleensä huoneen oven suljettuani mielessä kuitenkin on jo seuraava potilas tai illan kauppalista. Vain harvoin tulee tilanteita, jotka muistan vielä seuraavalla viikolla, pidemmästä ajasta puhumattakaan.

Joku sanoi opiskelupaikkakuntani ensimmäisiä speksi-näytelmiä tehdessämme, että näytteleminen ja etenkin improvisoiminen on lääkärin tärkeimpiä taitoja. Myöhemmin olen oppinut, miten totta tuo lausahdus oli. Pokan täytyy pitää, vaikka potilaan esittämä ajatus olisi mitenkä kummallinen tai hassu tai vaikka potilaan sanat saisivat vihan kiehumaan sisällä. Pokan täytyy pitää, vaikka potilaan ongelma toisi mieleen jonkin henkilökohtaisen tilanteen tai menetyksen.

Onko lääkärin ammatti siis minulle vain rooli? Rooli, joka riisutaan pukukaapilla yhtä aikaa takin kanssa? Ehkä se on. Muiden kuin lääkärien parissa pyrin olemaan kertomatta, mikä olen ammatiltani. Haluan pitää koti-minäni ja työ-minäni erillään, sillä olen läheltä nähnyt, miten kiusallista on, kun puolituttu selittää alapäävaivojaan kaupan maitotiskillä.

Pidänkö yllä myös empaattista roolia kohdatessani surullisia ihmiskohtaloita? Vaikutan siltä, että oikeasti välitän, vaikka työpäivän päätyttyä tuskin enää ajattelen kohtaamaani ihmispoloa. Ehkä tämä on kuitenkin ennemminkin selviämiskeino. Jos lähtisi jokaisen ihmisen tarinan mukaan koko sydämestään, ei tätä ammattia kovin pitkään jaksaisi eikä minulle oikeasti tärkeiden ihmisten tukemiseen riittäisi voimia. Siksi on tärkeää osata vetää roolinsa niin hyvin kuin vain mahdollista, mutta pitää se roolina. Aplodeja lienee tässä ammatissa turha odottaa, mutta tärkeintä lienee, että potilas kokee tulleensa kuunnelluksi ja autetuksi.

Opiskeluaikoina olin mukana suunnittelemassa loppuvaiheen opiskelijoille suunnattua vapaaehtoista kurssia, jossa käsiteltiin lääkärin työtä kokonaisvaltaisemmasta ja humanistisemmasta näkökulmasta. Kurssin nimeksi valikoitui ”Ihmisenä ja lääkärinä” muistaakseni entisen dekaanimme Johannes Lehtosen ehdotuksesta. Ihmisenä ja lääkärinä. Siinä nimessä on paljon viisautta. Sijamuoto ja järjestys olivat kumpikin tarkkaan harkittuja.

Kun oppisi elämään kumpanakin, ihmisenä ja lääkärinä. Antamaan itsestään kaiken antamatta kuitenkaan liikaa. Olemaan ihminen toiselle silloin, kun sitä tarvitaan. Ennen kaikkea hyväksymään sen, että eri rooleistaan huolimatta on vain ihminen.

Terhi Savolainen

LL Terhi Savolaisen intohimoja ovat kirjoittaminen, päivystys ja terveyspolitiikka.

Haluaisitko kommentoida artikkelia? Kommentteja voi antaa ja lukea Potilaan Lääkärilehden Facebook-sivuilla tai Twitterissä

Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?