Inhimillinen melu

Narratiivinen kyvykkyys on kovilla kun uuvumme, kirjoittaa Janna Rantala.

Inhimillinen melu Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Käkelä

Sain viime keväänä kutsun University of Columbian narratiivisen lääketieteen intensiivikurssille. Lukevana ja kirjoittavana lääkärinä en voinut kuin vastata myöntävästi, vaikka New Yorkin ajassa etänä järjestettävä pienryhmäopetus merkitsi lähes pikkutunneille valvomista. Kyyhötin sitten viikonlopun yöt makuuhuoneeni hämärissä, ympäri maailmaa ruutujensa ääressä istuvien kurssilaisten ryhmässä, kuiskaillen ja kuunnellen.

90-luvulta asti menetelmää kehittäneen yhdysvaltalaisen sisätautilääkäri ja kirjallisuustutkija Rita Charonin idea on sinänsä simppeli ja kaunokirjallisuuden ystäville tuttu. Kirjoittamalla kokemuksistamme tai lukemalla ajatuksen kanssa muiden kokemuksista, voimme ymmärtää monipuolisemmalla ja empaattisemmalla tavalla sekä itseämme että muita.

Teorian ytimenä on narratiivinen kyvykkyys (narrative competence): kyky tunnustaa, ottaa vastaan, tulkita ja reagoida muiden tarinoihin ja ahdinkoon. Charonin mukaan tämä on tehokkaan, toimivan lääketieteen edellytys.

Narratiivinen kyvykkyys on kovilla kun uuvumme. Aggressiivinen, päihtynyt tai pelokas potilas kertoo usein tarinaansa tavalla, joka ei nostata spontaania myötätunnon aaltoa vaan kuulijan verenpainetta. Psyykkisesti epävakaat ja arvaamattomat potilaat saavat huonommin ahdinkonsa kuultavaksi asti, kuin vaikkapa kaltaiseni hyvään ­yhteistyöhön pyrkivä, pääosin kiitollinen ja selkeäsanainen keskiluokkainen kollega.

Inhimillistä, ymmär­rettävää. Kukaan ei vaan voi aina jaksaa.

Paitsi että kaikki­tietävän, kaikkijaksavan lääkärin pitäisi, mukamas. Professioomme kohdistuvia kohtuuttomia odotuksia ylläpitävät paitsi potilaat, osin myös yhteiskunta ja lääkärikollegio itse. Erikoistuvat lääkärit tyrkätään melkoisen kylmiltään niin loisteputkien räikeään valoon kuin yöllisten käytävien hämärään. 24-tunnin työ­rupeamat ”kuuluvat työnkuvaan” vaikka tutkitusti tiedämme valvomisen lisäävän sekä virheitä että lääkärin työuupumusta. Flunssa ei ole syy jäädä pois töistä, ja rytmihäiriötkin vain siinä tapauksessa, että lääkäri pyörtyy toistamiseen saman leikkauksen aikana.

Siksi pelkkä potilaan näkökulman tavoittelu ei riitä. Charon jaotteleekin oleellisimmat narratiivit neljään luokkaan: potilaan kohtaaminen, suhde kollegoihin, suhde yhteiskuntaan ja suhde itseensä. Jos ne kaikki jauhavat pärjäämisen eetosta, ei hyvä heilu.

Työoloja ei hetkessä muuteta, mutta suhdetta itseen voi tarkastella vaikka juuri nyt. Miten voin, noin niin kuin edes fyysisesti? Mitä sietämätöntä joudun kohtaamaan? Miten pidän inhimillistä elossa itsessäni? Missä saan levätä? Kirjoittaisinko nämä aatokseni ylös ja lukisin sitten ne, huolella?

Kun kuiskailin kurssillani mietteitäni, vieraat aksentit kuulokkeissani suhisten, tunsin ruuduista huolimatta läsnäolon lämmön, jonka tarkkaavainen kuuntelu synnyttää. Kyse ei ole vain sanoista. Me kaikki puhumme myös olemuksellamme, elintoiminnoillamme, kudoksillamme. Kuten Raymond Carver ilmaisee asian novellissaan ”Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta”:

Minä voin kuulla kuinka sydämeni hakkasi. Voin kuulla jokaisen sydämen. Voin kuulla inhimillisen melun jota me istuimme siinä pitämässä, kenenkään liikahtamatta edes silloin kun huone meni pimeäksi.

”Jokainen” sisältää myös lääkärin oman sydämen – hakkaamassa pimeässä. Toivottavasti ei yksin.

Janna Rantala

Kirjoittaja on lastenpsykiatri ja psykoterapeutti, joka nauraa elokuvissa väärissä kohdissa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 46/2021.

Oletko jo lukenut nämä?