Jos ei olisi ollut yhtä

Olen aina kokenut olevani niitä, jotka joutuvat piikkilangan huonommalle puolelle, kirjoittaa Sirpa Kähkönen.

Jos ei olisi ollut yhtä Kuva 1 / 1

Tämän kolumnin ilmestyessä on kulunut lähes päivälleen sata vuotta sisällissodan syttymisestä. Merkkipäivä on 27.1.2018 – tänä vuonna lauantai, tammikuussa 1918 sunnuntai. Sodille tavataan antaa historiankirjoituksessa alkamis- ja päättymispäivämäärät, ja opimme hahmottamaan historiaa selkeinä leikkauksina ainakin vuosiluvun tarkkuudella.

Menneen jaksottaminen on ihmisen mielelle tarpeellista, joskin keinotekoista. Yksityinen kokemus ajanjaksojen alkamisesta ja päättymisestä voi olla rajussakin ristiriidassa sen kanssa, miten julkisesti menneestä kerrotaan. Erityisesti tämä koskee sotia; nehän eivät pääty silloin kun aseet lasketaan.

Yksi hyvä esimerkki tästä on Suomessa käyty kiista vuoden 1918 tapahtumien nimityksestä. Minä kutsun tuota traagista ajanjaksoa sisällissodaksi tiedostaen sen, että sota itsessään kesti vain muutamia kuukausia, mutta taistelu sen nimestä on jatkunut sata vuotta.

En käytä sanaa ”vapaussota”, koska se ei kuulu äitini suvun perintöön, joka on vaikuttanut kehitykseeni vahvimmin. Vuoden 1918 sota oli äidinäitini puheissa kapina, sikäli kuin hän sen joskus mainitsi. Siitä ei juurikaan puhuttu, vaikka se oli satuttanut, haavoittanut ja vammauttanut äitini sukua niin, että iskuista oli lähes mahdotonta toipua. Parhaat nuoret voimat haaskautuivat sotimisessa, leirihelvetissä ja poliittisessa vankeudessa. Uskonto antoi joillekin sukulaisilleni lohtua, toiset omistautuivat vallankumoukselle. Sain syvimpänä perintönäni äitini suvulta hävinneiden surun, vihan ja katkeruuden. Koko aikuiselämäni on kulunut tuota veritahraista perintöpakettia availlen ja setvien.

Olin lähes 50-vuotias, ennen kuin käsitin, miksi olen kirjailijanurallani paneutunut juuri lähihisto­riaan ja ollut niin syvästi innoittunut mikrohistoriallisesta tutkimussuunnasta. Mikrohistoriassahan yksi keskeisistä termeistä on ”aineeton perintö”, jolla tarkoitetaan sitä sanatonta ja sanallista ainesta, joka kulkee sukupolvesta toiseen ja määrittää ihmisen paikkaa perheen mikrokosmoksessa ja yhteiskunnan makrokosmoksessa.

Minun aineettomana perintönäni on ollut intuitiivinen samastuminen häviäjiin. Olen aina kokenut olevani niitä, jotka joutuvat piikkilangan huonommalle puolelle. Se on synnyttänyt halun puolustaa heikompia, mutta myös vai­keuden nähdä itsensä osana yhteiskuntaa, saati menestyjänä. Joukkovoima-aatteet ja syvä uskonnollisuus, joille edeltävät sukupolvet omistautuivat, ovat antaneet minulle paljon tutkittavaa yksilön osasta aatteellisuuden varjossa; pohjaton omistautuminen tarkoittaa usein pienen elämän hylkimistä ja arkisen, ”tämänpuoleisen” ylenkatsomista. Olen ajatellut selvinneeni tuosta perinnöstä; en ole ääriomistautunut sen enempää politiikalle, alkoholille kuin uskonnollekaan. Mutta viime vuonna ymmärsin, että perintöni väkevät säikeet kulkevat minunkin olemuksessani: olen omistanut lähes kaikkeni tutkimukselle ja taiteelle.

Psykoanalyytikot Martti Siirala ja Pirkko Siltala ovat puhuneet taakkasiirtymästä kuvatessaan sitä, mikä siirtyy käsittelemättömänä sukupolvelta toiselle. Olen tutkinut edellisten sukupolvien traumaa, sisällissodan tuskaisia vaikutuksia, ja siten kokenut vapautuneeni siitä, mistä rakkaani ovat vaienneet. Mutta nyt ymmärrän, että juuri menneen käsittelemisen velvoitus on ollut minun taakkani – kukaan ei ole sanoiksi saattanut velvoitusta, mutta sille minun on ollut aivan välttämätöntä omistaa elämäni.

Se ei ole ollut huonosti käytetty elämä. Mutta vanhuuden lähestyessä näen selvemmin, että toisinkin sen olisi voinut elää, jos ei olisi ollut yhtä.

Jos ei olisi ollut sotaa sata vuotta sitten.

Sirpa Kähkönen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 4/2018.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi