Kenellä on uutisarvoa?

Oletteko koskaan miettineet, mitkä asiat nousevat puheenaiheiksi ja miksi? kysyy Jussi Valtonen.

Kenellä on uutisarvoa? Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Kakela

Olen odotellut keskustelua eräästä tiedeaiheesta pitkään. Aihe vaikuttaisi minusta tärkeältä.

Oletteko koskaan miettineet, mitkä asiat nousevat puheenaiheiksi ja miksi?

Ihmisiltä kysyttiin Kalifornian yliopiston tutkimuksessa 2018, kuinka suuri uutisarvo eri uutisilla heidän mielestään olisi. Aiheet olivat poliittisesti kiistanalaisia. Vastaajien mielestä paras uutisarvo oli jutuilla, jotka tukivat heidän omia näkemyksiään. Jos siis vastusti sosiaaliturvan nostamista, piti uutisarvoisempana kahdesta jutusta sitä, joka tarjosi ammuksia omalle käsitykselle.

Ilmiötä kutsutaan termillä motivoitu päättely: tiedämme usein jo etukäteen, mihin päätelmiin haluamme tulla. Uutisointi saattaakin tutkijoiden mukaan vinoutua kauan ennen haastateltavien valintaa, jo aiheita harkittaessa.

Keskustelu, jota olen odottanut, liittyy psykooseihin. Heräsin kysymykseen tartuttuani tietokirjaan, josta tuli yksi pysäyttävimmistä ammatillisista lukukokemuksistani.

Työskentelin siihen aikaan psykiatriassa. Kun luoksemme tuli psykoosin kokeneita ihmisiä, käytäntömme oli suostutella heidät syömään psykoosilääkkeitä. Aina he eivät halunneet niitä, ja silloin perustelimme kantaamme yhä painokkaammin. Annoimme lääkkeitä myös tahdonvastaisesti, mikä oli monelle syvästi traumaattista. Lääkkeillä on myös vakavia sivuvaikutuksia. Ajattelin kuitenkin, että kyse oli heidän parhaastaan.

Palkitun tiedetoimittajan Robert Whitakerin kirja Anatomy of an Epidemic sai minut järkyttymään. Kirja voitti ilmestymisvuonnaan tutkivien toimittajien yhdistyksen palkinnon parhaasta tutkivasta journalismista. Scientific American -lehti kirjoitti, että teos oli yksi häiritsevimmistä, vaikuttavimmista teoksista joita kriitikko oli lukenut, kenties koskaan.

Kirjassa esiteltiin tieteellistä näyttöä, josta en ollut kuullut. Näytön mukaan psykoosilääkkeitä useita vuosia käyttäneet toipuivat huonommin pitkällä aikavälillä kuin ne, jotka lopettivat lääkityksensä – päinvastoin kuin olin luullut. Vaikka lääkkeistä siis olisikin välitöntä apua, saattoiko niiden pitkäaikaisesta käytöstä olla haittaa toipumiselle?

Järkytyin mahdollisuudesta niin, että en nukkunut moneen yöhön.

Samoin kävi psykiatri Sandra Steingardille, joka hoitaa työkseen psykoosipotilaita. Steingard kirjoitti kirjasta Washington Postissa:

”Jos Whitaker oli oikeassa, kaikki mitä olin tehnyt työkseni 20 vuotta, oli väärin.”

Omaa työtään ei joudu arvioimaan tässä mittakaavassa joka päivä.

Teos häkellytti myös Columbian yliopiston tutkijoita, jotka laativat kysymyksestä systemaattisen katsauksen 2015. Sen mukaan on epäselvää, onko psykoosilääkkeistä enemmän hyötyä vai haittaa, jos niitä käytetään useita vuosia.

Korrelaatiosta lääkityksen ja huonomman toipumisen välillä ei voi päätellä, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Siksi ajattelin, että kysymys nousisi ainakin ammattilehtien otsikoihin, kun JAMA Psychiatry julkaisi vuonna 2013 Lex Wunderinkin tutkimuksen, jossa ensipsykoosin kokeneet satunnaistettiin kahteen ryhmään. Yhdessä lääkitystä jatkettiin kuten tavallisesti; toisessa sitä vähennettiin tai se lopetettiin. Potilaita seurattiin seitsemän vuotta. Näin pitkiä satunnaistettuja tutkimuksia ei tietääkseni ole tehty muita.

Toisin kuin toivoisi, parhaiten toipuivat ne, joiden lääkitystä ei jatkettu kuten yleensä.

Aihe ei noussut puheenaiheeksi tänä keväänäkään, kun Martin Harrow julkaisi kollegoineen 20-vuotisen seurantatutkimuksen. Siinä psykoosilääkityksen puuttuminen ennusti parempaa toipumista skitsofreniasta ja affektiivisista psykooseista.

Tiedeyhteisössä tulkinnoista ollaan rajusti erimielisiä, eikä kysymys ole yksinkertainen. Kuvittelin sitä silti vähintään yhden otsikon veroiseksi.

Mutta aiheella ei taida olla Suomessa uutisarvoa.

Jussi Valtonen

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 19-20/21.

Oletko jo lukenut nämä?