Kognitiivinen neuropsykologi tässä hei

Tieteellinen päättely ei ole yksi asia, jota noudatettaisiin yhdellä lukitulla tavalla, kirjoittaa Jussi Valtonen.

Mikko Kakela

Lääketieteessä tieteelliseen ajatteluun johdatetaan joskus näyttöä kuvaavilla pyramideilla. Niissä vahvin näyttö on huipulla ja heikoin alimpana. Huipulla komeilee usein systemaattinen katsaus ja tapausesimerkki häpeää pohjalla.

Ymmärrän ajatuksen. Anekdootti ei vastaa satunnaistettua kaksoissokkokoetta eikä yksittäinen tulos koko tutkimuskirjallisuutta.

Lue lisää: Pelkään, siis olen

Pyramidit ovat samalla hyvä esimerkki siitä, kuinka vaikea tieteellistä päättelyä on opettaa. En tarkoita, että vastustaisin näyttöön perustuvan lääketieteen periaatteita – kannatan niitä varauksetta. Mutta ainakin omalla alallani, kognition perustutkimuksessa, vahvan tieteellisen argumentin voi esittää monella tavalla.

"Olennaisin on päätelmien logiikka: mitä kysytään ja mitä näytöstä voidaan päätellä."

Yksi kiinnostavimmista tutkimuksista, joihin sain väitöskirja-aikanani osallistua, tehtiin yhdellä potilaalla. Tätä potilasta, L.S.J.:tä, tutkittiin vuosia, ja mukana oli Johns Hopkinsin ryhmämme lisäksi tutkijoita Princetonin yliopistosta. Tuloksista julkaistiin useita vertaisarvioituja artikkeleita, ja tutkimuksista kirjoittivat The New York Times, The New Yorker ja Time.

Mutta… miksi tällainen hässäkkä heikoimman mahdollisen näytön takia?

Siksi, että näyttö ei ollut heikkoa vaan poikkeuksellisen arvokasta.

L.S.J. oli kärsinyt aivovaurion, jonka seurauksena hänen hippokampuksensa oli tuhoutunut. Hänellä oli vaikea muistihäiriö, mutta hän pystyi soittamaan sujuvasti alttoviulua. L.S.J.:n suopeuden ja kärsivällisyyden ansiosta meillä oli harvinainen tilaisuus hankkia tieteellistä näyttöä, jota olisi muuten mahdoton saada.

Vaikka potilaita oli yksi ainoa, tavoite oli tehdä yleistettäviä päätelmiä terveistä aivoista. Sellaisia myös väitämme artikkeleissamme tehneemme. Tutkimus ei ollut anekdotaalista eikä kuvailevaa; päätelmät perustuivat koeasetelmiin, joissa potilas toimi omana verrokkinaan.

Logiikassa oli kyse poissulkemisesta: yksikin tapaus (voi) riittää osoittamaan, miten aivot eivät näyttäisi toimivan. Koetuloksilla LSJ:ltä pystyimme esittämään argumentin sen puolesta, että hippokampus ei näyttäisi olevan aivojen ainoa rakenne, joka voi tukea monimutkaista oppimista (kuten sellaista, jota tarvitaan uuden musiikkikappaleen esittämiseksi nuoteista). Näytimme, että L.S.J. oli oppinut harjoittelemalla. Koska L.S.J.:n aivoissa ei ollut lainkaan hippokampaalista kudosta, hänen oppimisensa ei (loogisesti) ollut voinut tapahtua sen vaan joidenkin muiden aivorakenteiden varassa.

Potilailta saatuja tuloksia pidetään usein melko vahvana näyttönä ihmisen kognitiivisen järjestelmän rakenteista, jos kokeet on tehty huolellisesti. Esimerkiksi muistin toiminnallisesta järjestäytymisestä tiedettäisiin edelleen yllättävän vähän ilman aivovauriopotilaita.

Maailman kuuluisimman amnesiapotilaan H.M.:n koetuloksia opiskellaan jokaisella kognitiivisen psykologian johdantokurssilla. Hänen kanssaan työskenteli yli sata tutkijaa 50 vuoden ajan. Häkämyrkytyksen kärsineen kanadalaispotilaan, D.F.:n, koetuloksia kuvaava Nature-artikkeli puolestaan mullisti 1990-luvun alussa käsityksen, joka psykologeilla oli ollut näköjärjestelmän dorsaalisen radan tehtävistä.

Käsitys, jonka mukaan pätevä näyttö olisi aina muodoltaan samanlaista, on dogmaattinen eikä tieteellinen. Tieteellinen päättely ei ole yksi asia, jota noudatettaisiin yhdellä lukitulla tavalla kysymyksestä ja menetelmästä riippumatta. Olennaisin on päätelmien logiikka: mitä kysytään ja mitä näytöstä voidaan päätellä.

En tiedä millaisen pyramidin tästä rakentaisi, mutta jos haluaa kurkistaa naapurialalle, kognitiivisen neuropsykologian tutkimuslogiikkaan voi tutustua esimerkiksi Nature Reviews Psychology -sarjan marraskuisesta katsausartikkelista.

Jussi Valtonen

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla .