Kolumni: Kolmen vuoden sääntö

On asioita, joihin päteväksi tullaan vain tekemällä, kirjoittaa lääkäri Marika Kandell.

Marika Kandell
Laura Vesa
Marika Kandell

Minulla on elämässäni periaate. Sen nimi on kolmen vuoden sääntö. Kolmen vuoden säännön mukaan asiaan on sitouduttava kolme vuotta ennen kuin voi arvioida, mitä siitä tulee.

Nykyajassa kaikki näyttää tapahtuvan nopeasti. On pikaruokia, pikakuljetuksia ja pikavoittoja.

Median lempilapsia ovat poikkeusyksilöt, jotka tekevät yliopistotutkinnon vuodessa ja myyvät miljoonayrityksen toisessa. Kollektiivisen menestyksen äärellä yhden ihmisen mitta hämärtyy.

Kolme vuoden sääntö auttaa paitsi onnistumaan, myös suhtautumaan epäonnistumiseen.

Kolmen vuoden sääntö suhteuttaa.

Sen vuoksi minä myös kirjoitan tälle palstalle. Oli hyvin lähellä, etten olisi jättänyt ensimmäistä tekstiäni lähettämättä kokonaan – enhän minä ollut oikea kirjoittaja!

Päätin kuitenkin antaa kirjoittamiselle aikaa kolme vuotta. Siitä alkoi vaarallinen elämä. Toimin ilman tutkintoa. Olo oli kuin valelääkärillä tai kortitta autoilevalla.

Jokin klikkasi

Kolmessa vuodessa jokin klikkasi kohdalleen. Teksti alkoi soljua ihan uudella tavalla.

Viime vuodet vaarallisesti, siis julkisesti kirjoittaen, elettyäni voin suositella samaa muillekin. Oli kyse sitten kirjoittamisesta, konserttisalin eteen astumisesta, öljyvärimaalauksen julkaisemisesta tai improvisaatioteatterista.

Työn vastapainoksi on tehtävä tilaa luovuudelle.

Lääkärin ammatissa toimivan voi olla tätä vaikea ymmärtää, mutta moni asia elämässä ei tarvitse tutkintoa. Ei kursseja, ei suorituksia, ei leimoja. On asioita, joihin päteväksi tullaan vain tekemällä.

Kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla.

Hyväksi kirjoittajaksi myös lukemalla ja kuuntelemalla, mutta ensisijaisesti aina kirjoittamalla.

Tämä koskee erityisesti teitä, hyvät naiskollegat. Me emme tarvitse joka ikisen pyrkimyksemme tueksi tutkintoa.

Toki lääkäriyteen liittyy taipumus pikkutarkkuuteen.

On helppo jäädä loputtoman hiomisen hellään syleilyyn. Siinä luo itselleen kuvan edistymisestä.

Meihin on iskostettu laadun kuuluvan määrän edelle, mutta tosiasiassa vain määrä voi johtaa laatuun. Siksi on elettävä vaarallisesti, heittäydyttävä tekemään keskeneräisenä. Vain siten tapahtuu tosiasiallista edistymistä.

On helppo jäädä loputtoman hiomisen hellään syleilyyn. Siinä luo itselleen kuvan edistymisestä.

Ja jos perfektionismi vielä vaivaa, matematiikka auttaa: monet kerrat olen sanonut itselleni, että puolet teksteistäni on joka tapauksessa keskivertoa huonompia. Vaikka hioisin miten, tämä totuus ei muutu.

Mitäpä siitä ahdistumaan siis.

Ikiaikainen kysymys

Kolme vuoden sääntö auttaa paitsi onnistumaan, myös suhtautumaan epäonnistumiseen. Ajan kuluessa ja n-luvun kertyessä yksittäisten heikon suorituksen merkitys kutistuu.

Elämän palastelu kolmen vuoden ajanjaksoihin vastaa myös ikiaikaiseen kysymykseen, voiko ihminen saada kaiken.

Kolmessa vuodessa ehtii amanuenssiksi tai puoliväliin erikoistumista.

Samassa ajassa voi myös viedä talonrakennusprojektin läpi, oppia uuden kielen tai kasvattaa vauvasta voimiensa tunnossa olevan tenavan.

Kaiken voi saada, ei vain samaan aikaan.

Palojen väliin sopii pysähtyminen.

Mitä tuli tehtyä? Onko nykyinen vielä merkityksellistä vai onko aika nostaa katseensa ja tähyillä uusia vaaroja? Minne olen ajatuksissani vaeltanut ja mitä lykännyt? Olisiko sen aika nyt?

Yhtäkkiä vuosia voikin olla takana viisi ja työn alla 44. teksti. Niin kävi eräälle kirjoittajalle, joka kerran ajatteli koittaa kolme vuotta.

Vaarallista kesää kollegat. Tehdään jotain luvatonta.

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjälääkäri.