Kuka lopulta on työkyvytön?

Työkyky tai vastaavasti työkyvyttömyys ei ole lääketieteellinen, vaan juridinen käsite, ainakin silloin kun arvioidaan oikeutta työkyvyttömyyteen sidottuihin etuuksiin.

"Nykyinen ero työkyvyttömyyden arvioinnissa hoitavien lääkärien ja vakuutuslaitosten lääkärien välillä ei ole kenenkään etu."

Nuorena työterveyslääkärinä vastaanotolleni tuli peräkkäin kaksi potilasta, jotka saivat minut miettimään työkyvyttömyyden määritelmää.

Ensimmäinen potilas oli saanut tapaturmaisen kaularankavamman ja sen seurauksena neliraajahalvauksen, josta hän oli kuntoutunut niin, että hän kykeni käyttämään yläraajojaan. Sormet eivät toimineet kunnolla, mutta niiden toimintakyky riitti kuitenkin siihen, että hän pystyi käyttämään tietokonetta. Töihin hän pääsi erikoisvarustellulla autolla ja kiitos toimiston esteettömyyden hän pääsi pyörätuolilla työpisteeseensä. Hän oli siis työkykyinen omaan työhönsä vaikeasta vammasta huolimatta. Vastaanotollekaan hän ei ollut tullut hakeakseen sairauslomaa, vaan saadakseen todistuksen autoveron palautusta varten.

Seuraavana vastaanottohuoneeseen asteli toimistotyöntekijä, jonka toinen polvi oli kipeytynyt. Polvessa ei ollut leposärkyä, eikä kipu haitannut häntä istuessa, mutta kävellessä polveen sattui. Jututtaessani häntä ymmärsin nopeasti, että hän ei voinut työssään hyvin, mikä todennäköisesti vaikutti olennaisesti hänen haluunsa olla jatkamatta työskentelyä ja siihen polvikipu tarjosi hyvän syyn. Toimihenkilön työ ei edellyttänyt taakkojen kantamista, eikä se ollut muutenkaan fyysisesti kuormittavaa. Edellisen potilaan sisukkuudesta vaikuttuneena mietin hetken, kirjoittaisinko hänelle sairauspoissaolotodistuksen vai ohjaisinko hänet ottamaan työterveysaseman aulasta käyttöönsä pyörätuolin ja rullaamaan sillä takaisin töihin. Päädyin kirjoittamaan todistuksen työkyvyttömyydestä.

Asia ei ole yksinkertainen

Työkyky on työn vaatimuksiin suhteutettua toimintakykyä. Työkyky tai vastaavasti työkyvyttömyys ei ole lääketieteellinen, vaan juridinen käsite, ainakin silloin kun arvioidaan oikeutta työkyvyttömyyteen sidottuihin etuuksiin.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, löytyy työkyvyttömyydelle lainsäädännöstä lukuisia eri määritelmiä. Sairausvakuutuslain mukaan henkilö on työkyvytön silloin kun hän ei sairauden tai vamman vuoksi ole kykenevä tekemään omaa työtään tai sitä läheisesti vastaavaa työtä. Työntekijän eläkelain määritelmä työkyvyttömyydestä on astetta ankarampi. Sen mukaan henkilö on työkyvytön, jos hänen työkykynsä on alentunut sairauden tai vamman vuoksi vähintään kolmella viidesosalla. Jos työkyky on alentunut vähintään kahdella viidesosalla, hänen katsotaan olevan osatyökyvytön. Työkyvyn alentumista ei peilata vain henkilön omaan työhön, vaan muuhunkin saatavissa olevaan työhön, jota hänen voidaan kohtuudella edellyttää tekevän.

Mikä sitten on kohtuullista? Onko kohtuullista edellyttää, että toimihenkilö, jonka toinen polvi on kipeä, ottaisi käyttöönsä pyörätuolin ja kävisi sen avulla töissä, jos se ei haittaa sairauden hoitoa tai pitkitä siitä toipumista? Moni varmasti vastaa, ettei se ole kohtuullista, mutta missä se on sovittu? Todennäköisesti ei missään, käytäntö on vain muodostunut sellaiseksi. Kohtuus tuntuu myös elävän ajassa, sillä mitä mukavammaksi ja vauraammaksi elämämme on käynyt, sitä lempeämmäksi käsitys siitä, mitä ihmiseltä voidaan kohtuudella vaatia, on käynyt.

Jos mittarina käytetään työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä, on työikäisen väestön työkykytilanne kohentunut Suomessa jo toistakymmentä vuotta – lukuun ottamatta vuosien 2018–19 nousupiikkiä. Uusien työkyvyttömyyseläkehakemusten määrän pienenemisestä huolimatta niiden hylkäysosuus on kuitenkin kasvanut tasaisesti kymmenkunta vuotta. Vuonna 2021 uusien työkyvyttömyyseläkehakemusten hylkäysosuus oli jo 37,7 %, mikä mielestäni on aivan liian korkea taso. Hylkäävä päätös on suurimmalle osalle hakijoista kova pettymys, eikä hakemuksen hylkääminen useinkaan johda siihen, että henkilö palaisi työhön, vaan pahimmillaan pitkään ja katkeroittavaan valituskierteeseen.

Kriteerit yhä samat

Missä sitten on vika? Ovatko työkyvyttömyyseläkkeen kriteerit kohtuuttoman tiukat tai niiden täyttymistä arvioivat vakuutuslääkärit liian ankaria? Työntekijän eläkelakia ei tältä osin ole muutettu, vaan kriteerit ovat olleet samat vuodesta 2006.

Voiko sitten olla, että potilaiden ja hoitavien lääkärien käsitys siitä, milloin työssä käyntiä on kohtuullista edellyttää, on yleisen elintason nousun muuttunut siten, että aiempaa vähäisemmän haitan katsotaan olevan peruste työkyvyttömyydelle? Siltä tuntuu, mutta varmaa näyttöä tästä ei ole.

Nykyinen ero työkyvyttömyyden arvioinnissa hoitavien lääkärien ja vakuutuslaitosten lääkärien välillä ei ole kenenkään etu. Eläkelaitoksesta hylkäävän päätöksen saavat kansalaiset ovat hämmentyneitä ja vihaisia ja lääkärit molemmissa päissä epäilemättä yhtä turhautuneita. Jotta parempaan tulokseen päästäisiin, on työkyvyn arvioinnin osuvuutta parannettava. Ennen kaikkea on luotava yhtenäinen näkemys paitsi lääkärien, myös koko yhteiskunnan tasolla siitä, milloin ja millaisin tukitoimin henkilön voidaan kohtuudella edellyttää tekevän työtä, sairaudesta tai vammasta huolimatta.

Jan Schugk

Kirjoittaja on työkykyasioista innostuva työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi