Kun kristinusko oli vielä nuorta, ei taivaalle, helvetille tai kuolemanjälkeiselle elämälle uhrattu montaa ajatusta. Kristityt olivat vain täynnä Jeesuksen toisen tulemisen ekstaattista odotusta.
Mutta kun Jeesus ei tullutkaan ja ekstaattisuus haihtui, heräsi kysymys: Entä kaikki kuolleet, jotka ovat odottaneet Jeesusta niin kauan? Alkoi hahmottua ajatus kiirastulesta, jossa vainajain sielut odottivat viimeistä tuomiota.
Käviköhän käsityksellemme kuolemasta jotakin samanlaista, mietin, kun koetin löytää lohduttavia sanoja ystävälle, joka taisteli kuolemanahdistuksen kanssa.
Vielä sata vuotta sitten kuolemisen kaava oli yksinkertainen. Kuului klops ja vähän ryminää, kun kaaduimme suorilta jaloilta maahan. Tai hourailimme muutaman päivän korkeassa kuumeessa ennen kuin infektio vei hengen.
Sitten alkoi toisenlainen aika. Sairaaloiden tornit kasvoivat yhä korkeammiksi, ja yhä harvempi enää kuoli suorilta jaloin. Päinvastoin, sairaalat alkoivat täyttyä ihmisistä, jotka eivät kuolleetkaan. Mutta mitä tehdä, kun sinusta ei tule tervettä, mutta et kuitenkaan kuole? Alkoi kehittyä uudenlainen, hyvin moderni kiirastuli, jossa kuolema ei tulekaan.
Niinpä koetan lohduttaa ystävää, että ehkä sinun ei pidä pelätä kuolemaa, vaan sitä, että et kuolekaan. Mietipä hetki, kumpi kuulostaa pelottavammalta. Kerron hänelle kanadalaisesta sosiaalityöntekijästä, joka työskenteli vuosia kuolevien kanssa. Hän kertoi haastattelussa, että tuskin kului päivääkään, ettei joku olisi sanonut hänelle, etkö voisi auttaa minua kuolemaan.
Jos niin monen kuolevan suurin toive on vain kuolla, kuolema ei minusta kuulosta pelottavalta. Se voi olla haluttu ja suuresti odotettu. Mutta annas olla, kun päiväsi ovat luetut, mutta kuolema ei tulekaan. Sitä ei ehkä kannata toivoa.
Mietipä hetki, miten moderni ja uusi tämä kiirastuli on? Aiemmin vain kuolemaantuomitut tiesivät kuolemansa aikataulun. ”Teidät teloitetaan maaliskuun 13. päivänä.” Mutta nyt tuomion saaneita kävelee sairaaloiden käytävillä tuhansittain. ”Sanoisin korkeintaan vuosi, ei missään nimessä kahta.”
Ihmiset katsovat peiliin ja ihmettelevät, miten tuo voi olla totta. Peilissä olen aivan oma itseni. Niinpä he alkavat kysellä, ”eikö ole mitään”, ja monestihan on, vaikka mitä. Tulee interventioita, tulee kokeellisia lääkkeitä, tulee off label -lääkkeitä, tulee täydentävä arsenaali sivuoireisiin, tulee toinen täydentävä sivuoireiden sivuoireisiin.
Ja niin sama mies tai nainen katsoo itseään peilistä vuoden päästä. Hän katsoo ohutta tukkaansa, suuria korviaan, pitkiä kynsiään ja rehottavia nenäkarvojaan. Hän kysyy ensin kuka tuo on? Sitten hän tajuaa kauhean totuuden: ”Minun olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten?”
Ehdotatko siis ratkaisuksi eutanasiaa, ystäväni kysyy. Ei, sanon. Koetan vain sanoa, että kaikkeen kuolemaan liittyvän professionalismin ja managerialismin keskellä emme saisi teeskennellä, ettei kuolema itse ole paikalla. Ettei kuolema ole pöydässä esittämässä vaatimuksiaan. Lakata teeskentelemästä, että kuolema on vain sivuosassa show’ssa, jonka omistaja ja johtaja se on.
Niin, ehkä mitään ystävää ei ollut. Ehkä mietin vain itsekseni. Mitä teen jos saan sen diagnoosin? Tunnustanko, että tässä on raja ja hyväksyn sen. Jos hyväksyn sen, teenkö rajan siten näkyväksi myös muille? Vai teeskentelenkö, että rajaa ei ole, ja vaadin saada elää – aivan kuin olisin ansainnut elämäni isolla rahalla tai kovalla työllä sen sijaan, että sain sen lahjaksi.
Jos on jotakin, mitä tämä yhteiskunta ei opeta, se on se, kuinka luhistua kuoleman edessä. Kun aikani tulee, toivoisin, että olisi viisas kylänvanhin, joka opettaisi minulle, kuinka täällä kuollaan.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 3/2021.
