Lupa tappaa

Lupa tappaa Kuva 1 / 1

YK:n yleiskokouksessa vuonna 1961 pitämässään puheessa tasavallan presidentti Urho Kekkonen totesi Suomen asemasta: ”Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa. Asianamme ei ole esittää moitteita tai julistaa tuomioita. Meidän on mieluummin tutkittuamme ongelmia pyrittävä löytämään niihin parannuskeinoja.”

Presidentin muotoiluun lienee eniten vaikuttanut Suomen asema valtablokkien välissä, mutta yhä edelleen maailma sairastaa kroonisesti ja näyttää totisesti tarvitsevan lääkäriä. Vaikka tauti on monin paikoin piilossa, oireet palaavat ja paikalliset relapsit toistuvat säännönmukaisesti: jossakin soditaan aina.

Teatterimaailmassa tunnetun Tšehovin säännön mukaan ”Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin.” Mikä pätee näyttämöllä, näyttää pätevän maailmassa: kun alkaa näkyä kalašnikoveja, niillä pian myös ammutaan. Kun aseet otetaan esiin, laukeaa vihan käyttäytymismalli ja hulluus pääsee valloilleen. Aina löytyy joku, jolla omasta mielestään on lupa tappaa toisin ajattelevia, toisin uskovia, toisen värisiä tai väärässä paikassa asuvia. Aina joku pelkää menettävänsä valtaa tai näkee tilaisuuden sitä anastaa.

Kuka käski ylittää sen rajan? Kuka rohkaisi lietsomaan levottomuutta? Kuka ampui ne luodit, kranaatit, raketit, ohjuksen?

Konfliktien osapuolten näkemykset toisistaan voivat olla liikuttavan yhteneväisiä. Nimet voi monesti vaihtaa päittäin sanoman paljonkaan muuttumatta: toisia syytellään, oman asian oikeutusta puolustellaan – ja televisiopuheissa hehkutetaan yleviä arvoja.

”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Mutta omat synnit voi helposti heittää toisen päälle katukivinä, luoteina, kranaatteina ja raketteina tai toimittaa perille panssarivaunulla.

Lääkärit ilman rajoja -järjestö menee sinne, missä hätä on suurin, eivätkä järjestön päätökset perustu poliittisiin, taloudellisiin tai uskonnollisiin intresseihin. Konfliktialueilla toimiessaan järjestö ei valitse puolta eikä alistu hallitusten tai sotivien osapuolten vaatimuksiin. Myös Lääkärin eettiset ohjeet korostavat potilaiden ­tasa-arvoista kohtelua rodusta, uskonnosta, poliittisista mielipiteistä ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Jos lääkäri on apua tarvitsevan haavoittuneen puolella, onko haavoittaja lääkärin vihollinen? Entä jos lääkärin hoitama potilas on kohta ampumassa seuraavaa? Olisi helppoa, jos voisi ­aina asettua heikomman puolelle, mutta vahvempi ei aina ole kokonaan väärässä eikä heikompi osapuoli viaton. Aseiden puhuessa hulluus jakautuu joskus kovin tasapuolisesti.

Thomas K. Ryanin 1970-luvulla suomalaisissakin lehdissä ilmestyneessä Lokarit-sarjakuvassa lännenkaupungin hautausurakoitsija mainosti palveluitaan: ”Te juhlitte, mä pakkaan.” Lääkärin ilmoitukseen sopisi: Te juhlitte, mä paikkaan. Mutta paikattavana on useimmiten viaton sivullinen, ja kommandopipopäinen asemies jatkaa juhliaan muualla.

Väkivalta jatkuu niin kauan kuin joku arvelee siitä hyötyvänsä. Onko jatkuva tappamisen hulluus vain hyväksyttävä? Ampukaa, silpokaa, ruhjokaa toisianne – kyllä me paikkaamme. Rauhanvälittäminenkin tuntuu joskus palliatiiviselta hoidolta.

Amos Andersonin taidemuseo esitti viime keväänä sveitsiläisen Jean Tinguelyn (1925–1991) laajan näyttelyn. Tinguely tunnetaan metalli­romusta ja sähkömoottoreista koostuvista, meluavista koneveistoksista. Pysähdyin katsomaan teosta Rotazaza II, olutpulloja liukuhihnalla rikkovaa konetta. Se kertoi meistä ihmisistä jotakin hyvin olennaista.

Pertti Saloheimo
Kirjoittaja on LT, neurologian erikoislääkäri ja lääketieteellisen julkaisemisen sekatyöläinen.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi