Olen kokenut useamman osastojakson, joukossa onnistuneita – sekä niitä vähemmän onnistuneita.
Lääkärikunta ei toki koskaan pääse omaan kokemusmaailmaani muuten kuin sen perusteella, mitä siitä kerron. Silti olen useasti tuntenut, että kertomani ei ole tullut ymmärretyksi niin kuin olen sen tarkoittanut.
Suurin epäkohta hoidossa on ollut se, että minua on kohdeltu potilaana, joka ei ymmärrä sairaudestaan ja sen hoidosta mitään. Olen mielestäni mielenterveyskuntoutuja, oman itseni asiantuntija. Potilaan ja kuntoutujan statuksen ero on merkittävä. Pitkään sairastaneena en ole epätietoinen omasta tilastani ja tilanteestani. En ole tahdoton, en ole kuka tahansa standardipotilas, olen minä. Vaikka sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mieleni ei ole ollut koskaan niin rikki, etten olisi kyennyt ottamaan kantaa omaan hoitooni. Toki lääkitykseen liittyvät asiat jätän lääkärikunnan huoleksi, mutta muissa asioissa olisi ystävällistä kysyä omaa mielipidettäni. Joskus tämä on otettu huomioon, joskus ei.
Paniikkikohtaus vai sydänongelma?
Vaikeimmat tilanteet hoidossani olen kohdannut, kun syömishäiriöni oli vielä akuutti ja vakava. Kun sain sydänongelmia, sairaalassa ajateltiin niiden olevan paniikkikohtaus – koska olen psyykepotilas. Itse ymmärsin sydänvaivojen johtuvan pitkällisestä ravinnonpuutteesta. Kun pääsin vastaanotolle, lääkäri ymmärsi tilani ja sain onneksi asiantuntevaa hoitoa. Olen kuullut muiltakin tahoilta tämän olevan ongelma – psyykepotilaiden fyysiset vaivat selitetään psyykeen häiriöistä johtuviksi tai psykosomaattisiksi. Vastaanottava sairaanhoitaja, joka piti tilaani paniikkikohtauksena, ei ottanut kuuluviin korviinsa kun mainitsin sanan syömishäiriö. Ongelmana oli luonnollisesti se, etten näyttänyt kärsivän vakavasta anoreksiasta. Teki mieleni huomauttaa, että tauti näkyy selvästi ulospäin vain pienellä osalla syömishäiriöitä sairastavista potilaista.
En missään nimessä tahdo väittää, etteikö hoitoni jossain kohdin olisi onnistunutta. Olen parantunut syömishäiriöstä terapian ja useiden osastohoitojaksojen avulla. Olen kiitollinen niille lääkäreille, jotka ymmärsivät, että syömishäiriö on mielen sairaus.
Moniammatillisuus auttoi minua valtavasti: ilman ravitsemusterapiaa ja toimintaterapiaa en olisi oppinut hoitamaan itseäni, kuten nyt olen oppinut. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on ongelmallisempi hoidettava niin minulle kuin lääkärikunnallekin. Oma sairauteni on tiheäsyklinen, ja tämän vuoksi tasaisia aikoja on lähinnä silloin tällöin.
Milloin lääkärin tapaa?
Isoimmaksi ongelmaksi omassa tilanteessani muodostuu resurssipula. Tarvitsisin jatkuvaa lääkäriseurantaa, jonkun tutun lääkärin, joka osaisi reagoida tilanteeni muutokseen ja johon kykenisin luottamaan. Tällaista en julkiselta puolelta ole löytänyt. Lääkäriajan voi saada kuukausien päähän.
Kuukausien odottaminen ei onnistu, kun tilanne lähenee itsetuhoisuutta. Tällöin hyvin pian kolkutellaan osaston ovia. Tilanne olisi kuitenkin voitu hoitaa paremmin kotona, jos olisi ollut mahdollista tavata lääkäri nopeammin vaikka lyhyenkin aikaa.
Oman lääkärini olen tavannut kerran, mikä omiaan luomaan luottamuspulaa. On hyvin vaikea uskoa, että lääkäri on perehtynyt juuri minun tilanteeseeni, kun hänet tapaa kerran puolessa vuodessa. Toisaalta uskon lääkärien olevan yhtä tietoisia tilanteesta. Heistäkin on varmasti vaikeaa olla vastuussa sellaisen kuntoutujan hoidosta, jonka sairaudesta ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Näin sanon siksi, että joka ainoan hoitoa kaipaavan mielenterveyskuntoutujan sairaus on kuitenkin lopulta omanlaisensa.
Hoidossa on kritisoitavaa tai ehkä pikemminkin kehitettävää. Joka tapauksessa olen kiitollinen hoidosta, jota nyt saan. Ilman hoitoa en olisi hengissä. Puutteellinenkin hoito on kuitenkin hoitoa.
Kirjoitus julkaistaan nimettömänä
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 34/13.
