Minä ja minun juttuni

Minä ja minun juttuni Kuva 1 / 1

Samalla viikolla sattui neljä tapausta. Olin kustoksena väitöksessä, johon väittelijä tuli hihattomassa, sinivalkokirjavassa minimittaisessa kotelossa ja tulipunaisissa korkokengissä. Kolumnisti kysyi: ”Miksei ateisti voi myydä toiselle ateistille jouluaattoiltana makkaraa?” Ministeri kuulutti yhteisöllisyyttä avuksi yhteiskunnan ongelmiin. Toimittaja kertoi tytöstä, joka jonotti nuorisoidolin konserttiin pukeutuneena pikkuiseen jakkuun, stringeihin ja sukkahousuihin. ”Kuinka ihanaa rohkeutta”, hehkutti toimittaja, ”tyttö oli vapautunut ja toteutti itseään.” Esimerkit ja ministerin toive eivät kohtaa.

Kustoksena minun olisi ehkä pitänyt piilottaa väittelijä yliopiston viittaan. Koin sen turhaksi. Puhe yliopiston perinteistä ja väittelijän liittymisestä historian ketjuun ei olisi vakuuttanut. Jokainen saa tehdä mitä haluaa, kunhan ei loukkaa toista, on ajan henki, ja yhteisön tapa on rasite. Toki ennenkin on toimittu tradition vastaisesti ja väitelty villapaidassa, mutta on eri asia, halutaanko traditiota muuttaa maailmanparannuksen nimissä, vai onko lähtökohta se, että minun väitökseni on minun juttuni.

Ateisti voisi hyvin myydä makkaraa jouluna toiselle ateistille, ei se valtakuntaa horjuta. Näin ei kuitenkaan synny yhteisöjä. Yhteisöä ylläpidetään yhteisillä tavoilla, ja ne ovat aina rajoitus jollekin. Tapojen avulla opetetaan, että myös muiden tunteet tulee ottaa huomioon tavalla, joka ei ole ollenkaan minun juttuni. Yhteiset tavat vaativat kompromisseja ja neuvovat, että omankaan hyvinvoinnin perusta ei aina ole minä, minun vapauteni ja oikeuteni.

Nuoren tytön tehtävä on välillä kohahduttaa. Se kuuluu aikuiseksi kasvamiseen. Jutun ydin on toimittajan reaktio: mistä tulee ajatus, että yhteisten sääntöjen rikkominen on aikuisella tie yksilön vapauteen. Mistä tyttö lopultakin oli vapautunut, ja mikä on se itse, joka toteutuu, kun kulkee yleisellä paikalla peppu paljaana.

Ihmisen onnellisuus edellyttää kuulumista johonkin, tapojen ja normien jakamista muiden kanssa. Täydellistä vapautta voidaan kutsua myös syrjäytymiseksi. Jopa ihmisen minuuden ja yksilöllisyyden ydin, hänen minäkuvansa, peilaa yhteisöä. Hän on mielestään aktiivinen, jos hän on aktiivisempi kuin muut hänen ympärillään. Hän ei ole seurallinen, vaikka hänellä olisi kuinka monta ystävää, jos kaikilla hänen ympärillään on vielä enemmän ystäviä. Ihminen on aina jotain suhteessa muihin.

Psykologia tuntee merkillisen ilmiön: yhteisten normien hävitessä ja yksilöllisyyden lisääntyessä suvaitsevaisuus ei lisäänny. Kun jokainen arvo on laajemman yhteisön sijasta minun oma juttuni, tulee sitä puolustaa apinan raivolla. Jokainen eri tavalla ajatteleva ja toimiva on uhka, ja hänet tulee repiä paloiksi. Koska suvivirsi loukkaa vakaumustani, ei kukaan muukaan saa sitä laulaa. Jo tietoisuus, että sitä jossain lauletaan, hermostuttaa.

Nykyajan suvaitsevaisuudeksi riittävät rasismin vastustaminen, tasa-arvoisen avioliittolain ajaminen ja sukupuolisensitiivinen lapsen kasvatus. Ihmisten erilaisuuden ymmärtämiseen arjessa ei suvaitsevaisuuden tarvitse ulottua. Koskaan psykologian historian aikana ei persoonallisuuden piirteitä ole arvotettu sillä tavalla kuin nyt. Aiemmin persoonallisuudesta etsittiin selitystä ihmisen käytökselle, nyt leimaamiselle, onko hän hyvä vai huono.

Lopultakaan ei voi sanoa, onko parempi antaa ihmisen olla yksilö omine arvoineen vai pyrkiä tilanteeseen, jossa joukko ihmisiä jakaa samat arvot ja muodostaa yhteisön. Psykologia kuitenkin esittää, että yksilö tarvitsee johonkin kuulumista. Joukko yksilöitä ei myöskään tarpeen tullen muodosta yhteisöä, joka kantaa huolta heikommista ja estää koulusurmat, niin kuin ministeri toivoo.

Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.

Julkaistu Lääkärilehdessä 39/13.

Oletko jo lukenut nämä?