Vuosituhannen vaihteessa sain kuitattua erikoislääkärikoulutukseen liittyvän terveyskeskuspalvelun tutkimusvuosieni aikana yö kerrallaan kertyneillä päivystystunneilla.
Varsinaista vastaanottotyötä olin tehnyt vain 2 viikkoa, ja ne olivat olleet, hävettää tunnustaa, minusta kuolettavan tylsiä.
Nuori minä ajatteli, että työ on istumista yksin kopissa, jonne tulee 15 minuutin välein sama vaiva tai sairaus erilaisilla kasvoilla varustettuina. Se vertautui ojan kaivamiseen tilanteessa, jossa maata valuu jostain koko ajan sitä mukaa kun lapioi, eikä oja valmistu milloinkaan. Tutkijavuosien jälkeen halusin tehdä jotakin konkreettista, jossa työn tuloksen näkee.
"Sanonnan mukaan apinakin oppii leikkaamaan, mutta leikkaamatta jättämisen taito on loistavan kirurgin merkki."
Sanonnan mukaan apinakin oppii leikkaamaan, mutta leikkaamatta jättämisen taito on loistavan kirurgin merkki.
Tämän ymmärtäminen kesti pidempään kuin leikkaamaan oppiminen ja vielä kauemmin kesti havaita sanonnan sisältämä viittaus kaiken lääkärintyön syvimpään olemukseen.
Jos vertaa potilastapauksia lapiollisiin multaa, ei ole ymmärtänyt olennaista: vastaanottohuoneessa, osastokierrolla tai leikkauspöydällä vastassa on ihminen, jonka ainutkertaista elämää lääkäri aina tavalla tai toisella pitelee käsissään.
Vaikka edelleenkin kauniisti etenevä, anatomian mahdollisimman intaktina säilyttävä leikkaus on hieno kokemus, parasta työssä on ikiaikainen ”ihmisten auttaminen”.
Urapolku on johtanut siten, että toisinaan autetuksi tulee erikoistuva lääkäri, joka on oppinut jotakin uutta.
Otin haasteen vastaan
Työskentelen puolet ajastani Rovaniemellä gastrokirurgina ja toisen puolen puuhailen Vesivehmaalla täysin lääketieteen ulkopuolisia asioita.
Päijät-Hämeessä on pula varsinkin perustason työtä tekevistä lääkäreistä. Niinpä otin haasteen vastaan, kun paikallinen toimija etsi työntekijöitä. Ajattelin, että ehkä olisi hyvä kantaa jokin korsi tähänkin kekoon. Minua myös kiinnosti nähdä, millaiseksi terveyskeskustyö on vuosikymmenien kuluessa kehittynyt.
Sairaalasta käsin nähtyjen välähdysten perusteella yleislääkäristä on muodostunut minulle ristiriitainen kuva: toisaalta vapaa-aikaa arvostava, laiska henkilö, joka tekee kaikkensa saadakseen monisairaan vanhuspotilaan luksoitua toiselle kollegalle ja lähettää tämän erikoissairaanhoitoon ummetuksen vuoksi kello 15.30 perjantai-iltapäivänä.
Toisessa kuvassa on renessanssinero, joka hallitsee kiihtyvällä tahdilla ilmaantuvat uudet lääkkeet, osaa perinteiset auskultaatioon ja palpaatioon perustuvat diagnosointimenetelmät ja ällistyttävän valppautensa ansiosta bongaa lukemattomien vatsakipuisten potilaiden joukosta sen yhden rupturoitumaan alkaneen abdominaaliaortan aneurysman.
Hyvässä maineessa
Perusterveydenhuollon yksikkö, johon lähdin lyhyelle työjaksolle, on alueensa keskussairaalassa hyvässä maineessa siinä mielessä, että sieltä ei kuulemma juuri tule perjantai-illan toinen jalka ovenraossa tehtyjä lähetteitä.
Syitä tähän alkoi selvitä nopeasti. Työpäivä alkaa sillä, että lääkärit sopivat keskenään työnjaon. Vastaanottoajat on mitoitettu siten, että potilaan asioihin ehtii perehtyä. Lisäksi on panostettu triageen: puhelinneuvontaa antavalla hoitajalla on mahdollisuus konsultoida vieressään istuvaa lääkäriä.
Tämä lääkäri hoitaa monenlaisia juoksevia asioita, joihin ei liity kasvotusten tapahtuvaa potilaskontaktia ja muut 1–3 lääkäriä keskittyvät vastaanottotyöhön.
Vastaanotto toimii joustavasti: listalle sopii myös päivystyspotilaita. Potilaita on mahdollista valita oman osaamisensa mukaisesti ja toisaalta konsultaatiomahdollisuudet ovat hyvät.
Esimerkiksi: vastaanotolleni tuli iäkäs, monisairas mies, jolla oli pitkä lista diabeteksen ja sydän-verisuonisairauksien hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä. Terveysporttia konsultoimalla en saanut kokonaisuudesta selvää, joten laitoin muutamalla hiiren klikkauksella kardiologille konsultaatiopyynnön. Vastauksen sain seuraavana päivänä. Nuoret kollegat, joiden kanssa sain työskennellä, olivat osaavia ja heiltä oli helppo kysyä apua. Toisaalta kirurgian osaamisestani oli hyötyä. Näytin kollegalle, miten asetetaan kumilenkkiligatuurat peräpukamiin ja opetin perianaalipaiseen ja sinus pilonidaliksen diagnostiikkaa.
Kokemus oli innostava. Uskoni sote-uudistuksen jälkeisen terveydenhuollon mahdollisuuksiin parani hitusen – voimme onnistua, jos vain tahtoa ja sinnikkyyttä on.
Työntekijät voidaan saada viihtymään, jos työn sisältöön on mahdollista vaikuttaa ja työt ehtii kunnolla tehdä. Puhelin- ja chat-kontaktit saavat niukat resurssit riittämään paremmin.
Olen myös vähän ylpeä itsestäni – minussahan on kuin onkin hiukan yleisneron vikaa. En tietenkään kuvittele olevani suvereeni yleislääkäri, mutta sanoisin että kenelle tahansa sairaalatyötä tekevälle on monella tavalla opettavaista silloin tällöin tehdä terveyskeskustyötä. Nyt siihen on hyvä mahdollisuus, kun monella paikkakunnalla on pulaa tekijöistä.
Helmikuussa lähden jälleen gastrokirurgiksi Rovaniemelle. Siellä pääsen kehuskelemaan aamukierrolla nuorille erikoistuville, että kyllä se vanha kirurgikin voi tietää, mikä on inkretiinimimeetti.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
