Mistä puhumme, jos puhumme luokista?

Sirpa Kähkönen kirjoittaa yhteiskuntaluokista ja köyhyydestä.

Mistä puhumme, jos puhumme luokista? Kuva 1 / 1

”Meidän on puhuttava luokista”, todettiin ruotsinkielisessä päälehdessämme HBL:ssa elokuun lopussa.

Lehden artikkelissa käsiteltiin Pelastakaa Lapset ry:n uutta kyselytutkimusta, jonka mukaan 69 prosenttia köyhien perheiden lapsista kertoo tulleensa kiusatuiksi jo alakoulussa. Useat kiusatuista myös kertoivat vastauksissaan kokeneensa, etteivät aikuiset koulussa puuttuneet kiusaamiseen riittävästi.

Perheissä, joiden lapset kokivat olevansa köyhiä, köyhyys oli konkreettista. Ei ollut varaa esimerkiksi ruokaan tai terveydenhoitoon. Kyselyn tekijöiden mukaan köyhyys on usein pitkäaikaista ja periytyvää. Perheen sosioekonomisen aseman tiedetään olevan selkein yksittäinen vaikuttava tekijä koulumenestyksen ja jatko-opintoihin hakeutumisen taustalla.

Tästä huolimatta kouluissamme ei puhuta yhteiskuntaluokista. Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan professori Gunilla Holm totesi HBL:n haastattelussa, että monikulttuurisuus tunnistetaan peruskoulun opetussuunnitelmassa, mutta sosiaalisen taustan merkityksestä ei puhuta lainkaan. Holmin mukaan yhteiskuntaluokat ovat keskustelunaiheena lähes tabu Suomessa.

Mitä nimiä käyttäisimme, jos puhuisimme luokista? Onko työväenluokkaa enää olemassakaan ja onko siitä puhuminen yhä sisällissodan leimaamaa? 1900-luvun työväenluokka ei koostunut pelkästään radikaaleista kapinoitsijoista. Työväen kulttuuriin kuului myös sivistyksen nälkä; moni työläinen opetti tyttärensä ja poikansa pyrkimään parempaan elämään kouluttautumalla. 1960–1970-luvun vaihteesta lähtien tähän unelmaan vastasi maksuton peruskoulu, joka toi opetuksen kaikkien ulottuville, varallisuuteen ja asuinpaikkaan katsomatta.

Koulu-uudistuksen seurauksena meillä on sivistyneistössä huomattava määrä ihmisiä, joiden tausta on työväenluokassa. Tästä ei kuitenkaan ole sopivaa puhua, koska peruskoulun piilo-opetussuunnitelmaan on kuulunut sosiaalisten erojen häivyttäminen näkyvistä. Samaan aikaan tapahtunut kehitys on murentanut yhteisöllisyyttä ja biologisten ja kulttuuristen yhteenliittymien, kuten sukujen, seurakuntien ja aatteellisten yhdistysten, merkitystä. Äskettäin on lisäksi tullut näkyviin uusliberalismin korostama totaalinen kaikkien kilpailu kaikkia vastaan.

Hyvinvointivaltiossa ihminen nähdään yksilönä, jonka satunnaiset tuen tarpeet hoitaa yhteiskunta. 1900-luvun Suomessa kuljettiin pitkä ja kivikkoinen tie kapinoiden, ristiriitojen ja sotien kautta, jotta tämä utopia alkoi toteutua. Yhteiskuntarauhaa luotiin yhteisistä varoista maksettujen koulutuksen ja terveydenhoidon kautta.

Vahva valtio kasvatti meihin 1960–1970-luvun lapsiin uskon siihen, että ongelmiin löytyy apu, kun sitä vain osaa hakea. Hyviin asemiin päässeen on sen vuoksi helppoa ajatella, että pahoinvointi ja köyhyys ovat huonojen valintojen tai kyvyttömyyden ansiota.

Tutkimusten mukaan nyky-Suomessa köyhyys johtuu usein odottamattomista tilanteista, jotka johtavat ahdinkoon erityisesti lapsiperheet, mutta myös eläkeläiset. Työttömyys, avioero, vanheneminen ja sairaudet ovat juuri niitä asioita, joita isovanhempamme pelkäsivät, mutta joita modernissa yhteiskunnassa ei pitänyt enää joutua murehtimaan. Nyt meillä kuitenkin on yhtäällä leipäjonot ja lapsiperheköyhyys ja toisaalla sivistyneistö, joka ei koe olevansa vastuussa toisten hädästä.

Miksi olemme joutumassa takaisin pelkoyhteiskuntaan? Siksi että me hyvinvoivat uskottelemme itsellemme järjestelmän toimivan. Köyhien ääni on korvissamme vain käsittämätöntä valkoista kohinaa. Tällä tavoin hyvinvointiyhteiskunnan synnyttämä henkinen laiskuus hyödyttää uusliberalistisia aatteita ja yhteiskunnan totaalista atomisoitumista heikkenevistä resursseista kilpaileviksi historiattomiksi yksilöiksi. ●

Teksti: Sirpa Kähkönen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.

Oletko jo lukenut nämä?