Musiikkikasvatusta

Mikko Käkelä
"Kuulokkeettomalla aikakaudella koko perhe oli pakotettua altistumaan kuskin valitsemalle musiikille."

Niistä lukuisista virheistä, jotka vanhempana olen tehnyt, yksi kaduttaa ylitse muiden. En ole altistanut lapsiani riittävässä määrin juuri sellaiselle musiikille, jota minä rakastan.

Tavoitteellinen musiikkikasvatus on asia erikseen. Muskarissa helistelleet lapsoseni eivät seuranneet sitä jumalten polkua, ja hyväksyn tappioni. Mutta musiikilla olisi toinenkin, yhtä oleellinen kasvatustehtävä: kyky välittää jotakin sanoiksi kääntymätöntä vanhemman ja lapsen välillä.

Olen syntyjäni kodista, jossa ei ollut levysoitinta. Meillä oli periaatteessa piano, mutta se toimi koriste-esineiden kannattelijana. Musiikki kuului automatkoille, C-kaseteille, mökkitien ja lomamatkojen maisemiin. Kuulokkeettomalla aikakaudella koko perhe oli pakotettua altistumaan kuskin valitsemalle musiikille, tässä tapauksessa lähinnä Junnu Vainiolle. Ei sentään Pahojen poikien lauluille, mutta silti.

Kiitän myötätunnostanne, mutta kokemus ei ollut pelkästään järkyttävä.

Isän hyräilystä, äidin asennonvaihdoista, veljien nahisteluista ja uuvahduksista muodostui varsinaisen musiikin kanssa lomittainen äänimaisema. Minkä laulun kohdalla veli hiljentyi? Missä kohtaa äiti aina henkäisi ja kääntyi ikkunaan? Yhteisellä matkalla, väistämättömien kartanlukuriitojen lomassa, kuuntelimme toisiammekin.

Lapsen kasvatus ei koskaan ole vain sääntöjä, kuten paljon hoettua rajoja ja rakkautta. Kaikkein vaikuttavin tieto välittyy sanattomasti. Lapsuus on – vain hiukkasen liioitellen – hiljaisen tiedon keräämistä vanhemman mielen sisällöstä. Näitä havaintojaan lapsi vertaa vanhemman puhumaan tai muuhun selkeään ilmaisuun. Olemme usein läpinäkyvämpiä kun kuvitellemme, tai haluaisimme olla. Vähänkään tarkkaavaisempi lapsi huomaa kyllä surumme ja kiukkumme, mutta yhtälailla sormet, jotka naputtavat tahtia rattiin, vaivihkaisen hymynkareen.

On turha sanoa yhtä ja kuunnella toista. Musiikilla voin kertoa, tahattomastikin, muutamassa minuutissa sen hetkisestä mielialastani, perustavanlaatuisesta olemisen tavastani ja arvoistani. En ole hifistelijä, en omista yhtäkään vinyyliä, musiikkimakuni on muodostunut 1990-luvulla ja hyvä niin. Mutta minäkin, kaikessa tietämättömyydessäni olen välittänyt lapsilleni itsestäni jotain oleellista sillä minkä tahdissa hytkyn, napsuttelen, huokailen, hyräilen. Ja sillä, minkä tahdissa en.

Sama toimii aikuisillakin. Nuoruuden huutolaulu-meiningit. Ne, tosin harvat, Meille levyjä kuuntelemaan-kutsut, joissa todella kuunneltiin levyjä. Tuoreen parin ”meidän biisi”, häämusiikin valinta. Ja nyt, uuden parisuhteeni kynnyksellä, minulle laadittu soittolista. Kaikki sen kerrostumat, jotka koen nyt, mutta ymmärrän vasta myöhemmin.

Surku ihmistä, joka ei koskaan ole saanut tanssittaa vauvaa! Tai luukuttaa kolmivuotiaiden kanssa Haloo Helsinkiä. Maailma on tehty meitä varten! Ja me maailmaa!

Surku aikuista, joka ei voi kyyneltyä, kun tenori laulaa E lucevan le stelle. Katsoa kumppaniaan merkitsevästi, kun Despacito alkaa. Kuulla miten pommisuojissa soivat viulut.

Janna Rantala

Kirjoittaja on lastenpsykiatri ja psykoterapeutti, joka nauraa elokuvissa väärissä kohdissa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?