Paljauden vaikeus

Itseään ei voi sepittää turvaan, kirjoittaa Riikka Pulkkinen.

Paljauden vaikeus Kuva 1 / 1

Luin vastikään amerikkalaisen 36-vuotiaana keuhkosyöpään kuolleen neurokirurgin Paul Kalanithin omaelämäkerran Henkäys on ilmaa vain. Kalanithin teoksella on vavahduttava lähtökohta: nuori huippuammattilainen saa tietää olevansa kuolemansairas. Siedettyään hetken yhä vakavammiksi käyviä oireitaan hän diagnosoi itse itsensä jo ennen kuin varsinaisesti saa diagnoosin keuhkosyövästä. Omaelämäkerran aseistariisuvin kohtaus on tilanne, jossa Kalanithi istuu sairaalasängyssä puolisonsa kanssa – joka myös on lääkäri – ja katsoo keuhkoistaan otettuja magneettikuvia. Kumpikin näkee kuvista sairauden vakavuuden yhdellä vilkaisulla, mutta molemmat yrittävät olla myöntämättä asianlaitaa toisilleen. Teoksen vaikutus rakentuu pitkälti siihen, että lukija tietää lukevansa tositapahtumista: Kalanithi kertoo tätä itse vielä kun siihen pystyy.

On oikeastaan kuvaavaa, että sairaalasänkykohtaus on Kalanithin teoksen vahvin kuva. Muuten omaelämäkerta lipeää aiheestaan. Lukijan tekee mieli ravistella tekijää: kirjoita lisää siitä kun aavistelit sairauden laatua, kirjoita enemmän ja tarkemmin siitä kun menitte puolisosi kanssa kotiin tiedon jälkeen. Älä siteeraa Shakespearea, kerro enemmän siitä miten kuoleminen pelottaa juuri sinua!

Kymmenen vuoden kirjailijanuran jälkeen minusta tuntuu yhä siltä, että vasta opettelen työ­kaluani. Kun olin nuori, luulin, että kirjoittamisen salaisuus on kuvittelukyvyssä eli kyvyssä fiktioida. Miten väärässä olinkaan! Salaisuus on rehellisyydessä. Salaisuus on paljastamisessa, riisuutumisessa aivan alas­tomaksi. Miten näyttää kertomisen kautta ihminen paljaimmillaan? Tätä ei voi tehdä ellei aseta itseään alttiiksi. Itseään ei voi sepittää kirjallisuudestaan turvaan, eikä itseään voi naamioi­da kirjallisuutensa taakse piiloon.

Kun kerroin Kalanithi-­lukukokemuksestani päivällispöydässä, äitini mainitsi Joharin ikkunan. En ollut kuullut tästä sosiaalipsykologisesta työ­kalusta, jolla voi hahmottaa minuutensa ulottuvuuksia. Ajatus on yksinkertaisuudessaan kiinnostava: teorian mukaan jokaisella ihmisellä on minuudessaan neljä aluetta: 1) alue jonka näyttää muille ja itselleen, 2) alue jota ei itse tunnista, mutta jonka muut näkevät, 3) alue, jota ei ­itse tiedä eivätkä muut näe ja 4) alue, jonka itse tiedostaa, mutta jota ei halua näyttää muille.

Joharin ikkunateorian valossa kirjoittaminen, kaunokirjallisuuden kirjoittaminen erityisesti, näyttäytyy kiinnostavana mysteerinä. Olen vakuuttunut siitä, että paras kirjallisuus syntyy sillä alueella, josta itse ei tiedä ja josta muutkaan ihmiset eivät tiedä. Siellä missä häpeä, halu, ­kateus, ilo ja pelko leikkivät villisti keskenään, alueella, josta kukaan ei oikeastaan osaa puhua – siellä elää kirjallisuus.

Pohdin Kalanithin teosta lukiessani, että hänen olisi pitänyt ehkä kirjoittaa koko sairauskertomuksensa tuolla tuntemattomalla alueella. Sairauden riuduttaessa hänet hänen mielessään kävi aivan varmasti seuraava ajatus: Miksi minä? Minä joka en ole tupakoinut, minä joka olen tehnyt niin paljon töitä, minä joka olen uhrannut miltei kaiken aikani toisten ihmisten terveyden eteen? Hän ei ehkä tohtinut esittää tätä kysymystä ääneen tai ainakaan seurata ajatustaan pidemmälle, sillä se olisi ollut moukkamaista ja epäjaloa. Hän halusi vaalia jalouttaan, ja se käy kyllä, jos haluaa esittää jälkeen jääville elämänsä kuin ansioluettelon. Mutta jos haluaa kirjoittaa kirjallisuutta, on oltava moukka ja raukka. Tämän paljauden opetteleminen vie nähtävästi kirjailijalta koko elämän. Minäkin koen olevani paljausopinnoissani vasta alussa. Joten ehkäpä samaa taitoa ei voi vaatia yhdeltä nuorelta neurokirurgilta.

Riikka Pulkkinen

Kirjoittaja on 36-vuotias kirjailija, jolla on taipumusta suurten kysymysten pelottomaan pohdiskeluun.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 19/2017.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi

  • Hae lisätietoja Terveyskirjastosta: Kolumni