Politiikkaan tarvitaan näyttöön perustuvaa tietoa

Tutkittu tieto sivuutetaan usein päätöksenteossa, vaikkei kukaan kehtaa kiistää sen merkitystä. Tiedeyhteisön tulee pitää huoli siitä, että jos poliitikko tekee tyhmän päätöksen, puolustuksena ei saa olla, että ”me emme tienneet”, kirjoittaa kansleri Kari Raivio.

Käräjäsaleja lukuun ottamatta yhteiskunnan päätöksenteossa ei ole juurikaan kyselty näytön perään. Lääketiede aloitti uuden ajattelutavan, jonka mukaan hoidon on perustuttava luotettavaan tutkimustietoon sen tehosta ja turvallisuudesta. Näyttöön perustuva lääketiede on globalisoitunut ja saanut jäljittelijöitä koulutus- ja so­siaalipolitiikan, ympäristönsuojelun, jopa liikkeenjohdon alalla.

Omat päättäjämme pyrkivät kehittämään valtionhallinnon toimintaa muutenkin kuin väkeä vähentämällä. Yksi päätavoitteista on tutkitun tiedon parempi käyttö lainsäädännön valmistelussa ja päätöksissä (evidence-based policy). Tavoitetta ei voi toteuttaa pelkästään virkamiestyönä, sillä ministeriöissä ei ole riittävää osaamista. Niinpä tarvitaan neuvonantojärjestelmää, jotta tiedeyhteisön kompetenssi voitaisiin hyödyntää yhteiseksi hyväksi paremmin kuin tilapäisten työryhmien ja eri intressitahoja edustavien neuvottelukuntien kautta. Tähän rajapintaan on monissa maissa viritelty uusia kuvioita, useimmiten anglosaksisten esikuvien mukaisesti. Niihin kuuluvat tiedeneuvonantajat (chief scientific advisors) ja tiedeakatemioiden tuottamat systemaattiset katsaukset, à la Käypä hoito.

Politiikan ja tieteen vuoropuhelussa on kaksi osapuolta. Tarjonta lähtee tiedeyhteisöstä, jonka intressit sopivat harvoin yhteen politiikan agendan kanssa. Relevantin tiedon analysointi ja tiivistäminen kansankielelle ei kuulu kaikkien tutkijoiden työkalupakkiin. Joillakin on tällaiseen jopa halveksuva asenne. Erityisiä vaikeuksia liittyy tiedon epävarmuuden asteen ilmaisemiseen ja aidon erimielisyyden tunnusta­miseen.

Lue lisää: Pelkään, siis olen

Kysyntäpuolen ongelmat ovat selvitysten mukaan suuremmat. Päättäjien kanavat tiedeyhteisöön ovat sattumanvaraisia, kun taas lobbarien ja edunvalvojien sankat joukot tyrkyttävät yksipuolista tietoa (”rusinat pullasta”). Politiikan kiireinen aikataulu on pahassa epäsuhteessa tieteen verkkaisen rytmin kanssa. Tutkittu tieto sivuutetaan usein päätöksenteossa, vaikkei kukaan kehtaa kiistää sen merkitystä. Myöskään päätöksenteon perusteita ei välitetä esittää, vaikka avoimuusperiaate sitä edellyttäisi. Kansainvälisissä neuvotteluissa tutkimusnäyttö on arvossaan, koska niissä ei hallitusohjelma tai muu kotimainen suhmurointi kelpaa argumentiksi.

Kansan tahto ilmenee selkeästi mielipidekyselyissä. Tieteestä ollaan kiinnostuneita, yhteiskunnan instituutioista eniten luotetaan poliisiin, puolustusvoimiin ja yliopistoihin, ja poliittiseen päätöksentekoon haluttaisiin lisää tutkittua tietoa.

Olen valtioneuvoston kanslian toimeksiannosta kartoittanut tutkitun tiedon välitysmekanismeja kansainvälisesti, selvittänyt haastatteluin päättäjien odotuksia ja tehnyt kolmen pääkohdan ehdotuksen siitä, kuinka asiat pitäisi Suomessa järjestää. Sen mukaan valtioneuvoston kansliaan tulee sijoittaa tiedeneuvonantaja, jolla on suora yhteys pääministeriin ja korkea profiili myös tiedemaailmassa. Tiedeakatemiain neuvottelukunnan (TANK) yhteyteen tulee perustaa tiedeanalyysiyksikkö, joka eduskunnan valiokuntien tai ministeriöiden toimeksiannosta tahi omasta aloitteestaan tekee systemaattisia katsauksia. Jokaiseen ministeriöön tulee perustaa tutkimusjohtajan virka, johon edellytetään tohtorin tutkintoa.

Neuvonantajan rooli tulee pitää sellaisena eikä tunkeutua päättäjän tontille. Se säilyy poliitikoilla. Tiedeyhteisön tulee kuitenkin pitää huoli siitä, että jos poliitikko tekee tyhmän päätöksen, puolustuksena ei saa olla, että ”me emme tienneet”.

Kari Raivio
kansleri

Pääkirjoitus Lääkärilehden nrosta 45/2014