”Mitä hyötyä minusta enää on?"

Yhteiskunta, jolla ei muka ole varaa arvostavaan ja yksilölliseen vanhustenhoitoon, on sekä epäonnistunut että valheellinen, kirjoittaa Johannes Enroth.

”Mitä hyötyä minusta enää on? Kuva 1 / 1

Suuresti arvostamani, monipuolinen ja sangen korkeaan ikään ehtinyt kulttuurihenkilö kirjoitti kuluneena kesänä suureen päivälehteen kolumnin otsikolla ”Mitä hyötyä minusta enää on?”. Vakavasti sairastellut kirjoittaja kävi läpi kokemuksiaan ja pohdiskeli, onko hänen paljon rahaa ja muita resursseja vaatinut hengissä pitämisensä ollut yhteiskunnalta järkevää toimintaa. Kolumni pysähdytti ja vähän järkyttikin; mitä tekemistä hyödyllä tai järkevyydellä on ihmiselämän arvon kanssa? Samanlaisia tuntemuksia herätti vuosikymmeniä sitten hautakivessä näkemäni muistokirouksen tapainen: ”He lived a life of going to do, and he died with nothing done”. Millä mittarilla sinun elämäsi tai minun elämäni arvotetaan, ja kuka tai mikä katsoo olevansa oikeutettu sen tekemään? Pitäisikö vanhalla ihmisellä olla huono omatunto siitä, että on vieläkin hengissä ja enemmän tai vähemmän muiden armoilla, pelkkä kuluerä budjeteissa?

Yhteiskunta syleilee ja kuristaa meitä kaikkia samalla tavalla. Lapsina ja nuorina meistä on lähinnä ”haittaa”, koska meitä täytyy kalliisti kouluttaa, jotta meistä edes muutaman vuosikymmenen ajan olisi jotain ”hyötyä”. Sitten oppivelvollisuutemme vaihtuu hyötyvelvollisuudeksi. Kun olemme aikanaan yhteiskunnan näkökulmasta antaneet kaiken hyödyn, minkä meistä irti saa, meistä ja kaikista vaivoistamme on ehkä parin tai huonossa tapauksessa kolmen vuosikymmenen ajan vain haittaa. Mutta täytyyhän meillä kaikkien velvollisuuksien jälkeen olla ”haittaoikeus” ennen kuin kuolemme pois. Ehkä kyynis-anarkistisesti sanottu, mutta kyllä jokaista ihmistä täytyy loppuun asti puolustaa yhä tylymmäksi käyvää yhteiskuntaa vastaan.

Kaikki yhteiskuntakokeilut, joissa ihmi­sellä on vain yhteiskunnallinen arvo ja elämä noudattaa haitta-hyöty-haitta -kaavaa, ovat epäonnistuneet, koska ihmisille ei voi tehdä sellaista.

Me teemme monenlaisia asioita, joista on hyötyä yhteiskunnalle. Aivan varmasti joku muu tekisi ne yhtä hyvin tai paremmin; kukaan meistä ei yhteiskunnan näkökulmasta ole korvaamaton. Mutta sitä muuta ihmistä, joka tekisi ne samat asiat, ei ole eikä tule. Yhteiskunnan näkökulma tai vaatimukset eivät saa olla arvomme mitta. Kaikki yhteiskuntakokeilut, joissa ihmi­sellä on vain yhteiskunnallinen arvo ja elämä noudattaa haitta-hyöty-haitta -kaavaa, ovat epäonnistuneet, koska ihmisille ei voi tehdä sellaista.

Ei riitä, että on jonkun yhteishyödyllisen koneiston osa, ei alkuunkaan. Elämä on niin suuri asia, että se ei saa olla jatkuvaa tekemistä, tulemista ja menemistä. Missä välissä ehtii vain olla, vain itseään varten?

Oppiarvot, tittelit, yhteiskunnalliset asemat, kaikki minun saavutukseni. On surullista, että monet ihmiset hautaavat itsensä tuollaisen roinan alle. Kun katson peiliin, en näe oppiarvoa, ammattinimikettä tai julkaisuluetteloa. Jos peili vastaa kysymykseen mikä eikä kysymykseen kuka, vika ei ole peilissä. Te muut pystytte kertomaan minulle mikä minä olen, mutta minun on ymmärrettävä ja osattava vastata kysymykseen kuka minä olen. Voi olla, että tarvitsen siihen peilini apua silloin tällöin.

Päivälehden kolumni päättyy samankaltaiseen johtopäätökseen: ”Olen päättänyt uida vastavirtaan ja todeta, että niin kauan kuin herään uteliaana ja ihmettelen huomista, voin sanoa päättäjille, että huolenpito minusta ja muista vanhenevista ehkä kuitenkin kannattaa.” Korvataan sanat ”ehkä kuitenkin kannattaa” sanoilla ”on teidän velvollisuutenne” ja eletään itsellemme. Pidetään huolta toisistamme, koska me kerran satumme elämään tällä planeetalla samaan aikaan. Jos emme pysty siihen, emme pysty mihinkään.

Yhteiskunta, jolla ei ole varaa arvostavaan ja yksilölliseen vanhustenhoitoon, on epäonnistunut. Yhteiskunta, jolla ei muka ole varaa arvostavaan ja yksilölliseen vanhustenhoitoon, on sekä epäonnistunut että valheellinen. Pelkäänpä, että elämme sellaisessa yhteiskunnassa.

Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.

Kuva: Mikko Käkelä

Kolumni Lääkärilehdestä 39/2016.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi