Ikivanha rikosmuoto, rahan huijaaminen näennäisen eroottisen tai romanttisen suhteen avulla, on päätynyt massarikollisuuden piiriin netin ja somen tultua osaksi arkea suuressa osassa globalisoitunutta maailmaamme. Vaivalloista kirjeenvaihtoa lähetyspaikoista kielivine postileimoineen ja kartettavine sormenjälkineen ei tarvita enää.
Toisaalta ei myöskään aivan tolkuttoman kaukaa haetulta kuulosta, että yhdysvaltalaisena upseerina ulkomailla palveleva yhteydenottaja kertoo, ettei voi paljastaa asemapaikkaansa. Hän saattaa joutua perumaan sovitun tapaamisen, ja on tilapäisen avun tarpeessa onnettomuuden tai vastaavan tilanteen vuoksi.
Kerran aloitetun "avustamisen" pitkittymistä voi olla vaikea katkaista, koska toive peliin pantujen panosten palautumisesta elää – erehtymisen myöntäminen voi olla sietämättömän tuskallista. On tunnettua, että jopa oikeudessa rikollisia kulttijohtajia vastaan todistaneiden uhrien mielikuvissa näihin guruhahmoihin edelleenkin uskotaan.
Romanssihuijaukset ovat ammattilaisten alaa.
Aiheesta tehtyjen systemaattisten tutkimusten tulosten yleistämiseen lienee syytä suhtautua tietyin varauksin. Uhriksi joutuneiden uskallusta ilmoittaa tapahtuneesta, samoin kuin halua osallistua tutkimuksiin, rajoittaa kokemukseen liittyvä häpeän tunne ja leimaantumisen pelko, eikä piilorikollisuuden määrää ole helppo arvioida.
Eräät sosiodemografiset piirteet ovat kuitenkin toistuneet lähes kaikissa uhreja koskeneissa tutkimuksissa. Yliedustus on 40–80-vuotiailla pitkälle koulutetuilla naisilla. Sen saattaa osin selittää uhrilta vaadittava riittävä tulotaso ja kielitaito, mutta myös romantiikan nälkä ja kokemus, että elämä on luisumassa käsistä ilman ainuttakaan suurempaa seikkailua. Joillekin ensimmäiset krooniset sairaudet, seksuaalisen vetovoiman väheneminen ja urakehityksen näköalattomuus saattavat aiheuttaa tuskaa, jota vanhenemisen myönteiset puolet eivät kompensoi.
Yksilöpsykologisiin riskitekijöihin on tutkimuksessa liittynyt verrokkeihin nähden voimakkaampaa impulsiivisuutta, seikkailunhalua ja addiktiotaipumusta, mutta myös eräitä yllättäviä piirteitä. Niukkaa näyttöä on ilmennyt vähemmästä taipumuksesta ystävällisyyteen, vaikka auttamishalua onkin, ja siitä, että uhrit olisivat itse keskimääräistä luotettavampia. Spekuloida voi, liittyykö tämä vaikeuteen luoda myönteisiä reaalimaailman ihmissuhteita, ja siihen, että luotettavien ihmisten on vaikea hahmottaa, kuinka paljon toisilla voi olla taipumusta petoksellisuuteen.
Läheisyyden kokeminen ei koidu kaikkien osaksi tässä pahassa maailmassa. Sen tarve on aliarvioitu niiden keskuudessa, joille se on ollut itsestäänselvyys. Siksi uhrien kategorinen leimaaminen jollain lailla kognitiivisesti vajavaisiksi ei ole osuvaa eikä oikeudenmukaista. Käsityksiin, joiden syntyä ei rationaalisuus ole sanellut, ei järkiperäinen argumentointi useinkaan vaikuta. Sosiodemografisesti romanssihuijausten uhrit muistuttavat uskomushoitoihin mieltynyttä kansanosaa, ja samoin eräiden kulttien harjoittaman riiston ja ihmiskaupan uhreja, joskin viimeksi mainituissa on paljon enemmän seksuaalisesti hyväksikäytettyjä nuoria naisia.
Romanssihuijaukset ovat ammattilaisten alaa, ja usein tiimityönä toteutettuja. Erilaisia valmiita kaavoja on olemassa, ja huijaus voidaan ketjuttaa, jolloin uhri luovutetaan korvausta vastaan eteenpäin toiselle tekijälle. Toimintatapojen tultua liian vähätuottoisiksi kehitetään uusia hämäämisen keinoja. Ns. deepfake-teknologialla voidaan uskottavasti imitoida mm. erilaisten julkisuuden henkilöiden hahmoja ja puhetta. Ulkomailta käsin tehtyjen rikosten selvittämisprosentti on useissa maissa pyöreä nolla tai lähellä sitä. Sama koskee useammin miehiin kohdistuneita sijoitushuijauksia.
On tärkeää informoida yleisöä, ettei väentungoksessa ole viisasta ns. kulkea lompakko takataskussa. Se ei kuitenkaan riitä. Parhaita valistajia voisivat olla ne, jotka uskaltavat kertoa heitä kohdanneista tragedioista.
Pohtia sopii, kuinka helppoa tai vaikeaa olisi luoda suurimmassa vaarassa oleville kohdehenkilöille tyydyttävää reaalimaailman elämää ja merkityksellisiä sosiaalisia kontakteja.
Hannu Lauerma on työelämäprofessori ja dosentti Turun yliopistossa. Sen lisäksi hän toimii Tyksin oikeuspsykiatrian ylilääkärinä ja Psykiatrisen vankisairaalan asiantuntijaylilääkärinä.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
