Minulla oli aamusella hieman köhää ja ajattelin tarkistaa kirjahyllystäni, millaisia terveyskirjoja minulla on. En löytänyt ainuttakaan. Sen sijaan aloin tehdä listaa niistä kirjallisuuden merkkiteoksista, joiden teema viittaa terveyteen. Pikaisen selauksen tuloksena huomasin, että valtaosa kirjallisuudesta suorastaan imee aineksensa terveydestä tai oikeammin sairaudesta. Mikä siitä tehneekin niin kiinnostavan? Ja miksi sairaudella ei ole muusaa?
Me tunnemme yhdeksän taidetta tukevaa muusaa. Muusilta tukensa saavat musiikki, historiankirjoitus, säveltaide, teatteri ja niin edelleen. Muusia kuvaavat veistokset ja kohokuvat esiintyvät jokaisen itseään kunnioittavan kulttuurirakennuksen fasadissa.
Proustin Kadonnneen ajan voi halutessaan nähdä sairauksien läpi suodatettuina, muuttuvan maailman kuvina. Marcel Proust sairastui kahdeksanvuotiaana astmaan ja noin kolmikymmenvuotiaana sulkeutui kokonaan makuuhuoneeseensa, josta käsin jatkoi pääteostaan. Hän hoiti itseään rikkisavuilla, joiden uskoi auttavan pahenevaa astmaansa. Eikä totellut yhtäkään lääkäriä, vaan ilmoitti olevansa itse paras mahdollinen lääkäri. Dostojevski, itsekin epileptikko, sijoitti ainakin yhden epileptikon melkein jokaiseen romaaniinsa. Ja epileptikkojen lisäksi sen venäläisessä kirjallisuudessa viljalti tavattavan hysteerisen naisen, joka yliherkät hermot kireinä säntäilee, nauraa hullun lailla ja kohta kaatuu jonkun neuvottoman tohtorin syliin.
Thomas Mannin Buddenbrookeissa ei liene yhtäkään tervettä henkilöä. Siellä seikkaillaan milloin liian lyhyiden hermoratojen, milloin sokeritaudin, milloin outojen kuumeiden parissa. Tuberkuloosi on Mannin valtti Taikavuoressa, jossa päähenkilö kateellisena seuraa vuoristosairaalan seurapiirejä. Tuberkuloosi on muutenkin niin yleinen aihe, että yksinomaan tubin ja kirjallisuuden suhteista voisi kirjoittaa keuhkojen kokoisen opuksen. Aiheena se täyttää suuren osan 1800-luvun kirjallisuutta. Yksi niistä on Dumas nuoremman kuulu Kamelianainen, kirja joka myöhemmin tuli tunnetuksi Verdin opperaversiona ”La Traviata”.
Kohtalokkaan naisen perusominaisuuksiin kuului 1800-luvun kirjallisuudessa joku vakava tauti. Flaubert halusi ohittaa tuon direktiivin ja loi Madame Bovaryn. Hän ei ole varsinaisesti sairas, jos vilppiä ei pidä sairautena. Psykologisesti ainutlaatuiseen romaaniinsa Flaubert sijoitti paljon lääketiedettä. Kirjassa on läsnä koko ajan Emma Bovaryn puoliso, saamaton maalaislääkäri, ja hänen luottohenkilönsä apteekkari, ja hieman kauempana kampurajalkainen apupoika. Myös paljon sairastellut Rainer Maria Rilke halusi luoda monumentin sairauksien ympärille ja kirjoitti Malte Laurids Briggen muistelmat, kirjan jota lukiessaan tuntuu kuin kohottelisi käärinliinoja.
1900-luvulla terveyteen puututaan edelleen, mutta toisenlaisin eväin. 1980-luvulla alkoi esiintyä kokonaan uusia, aidsiin liittyviä kirjoja, fiktiivisiä ja omaelämäkerrallisia. Niiden määrä ei ole vähennyt, mutta taudin etenemisen kuvaukset ovat kenties tulleet – alun tunnevyörytysten jälkeen – luotettavammiksi. Aidskirjallisuuden viereen on asettunut vaihtoehtoisen lääketieteen ihmeistä kertova, scifiin verrattava kirjallisuuden alalaji, joka ilmiselvästi tulee kukoistamaan vielä jonkin aikaa. Veikkaan että seuraavaksi ilmestyvät ihmeparannuksista kertovat paksut bestsellerit.
Miksi siis olisi kutsuttava sitä sairauden muusaa joka juoksuttaa kynää, ja jonka pariin kirjan ystävät niin mieluusti hakeutuvat unohtaakseen omat pienet haavansa? Se ei ole Hygeia eikä Pandora.
Hannu Väisänen
Kirjoittaja on Ranskassa asuva kirjailija ja kuvataiteilija.
