Sairaus riisuu lääkärinkin – osa 3/4

Sairaus riisuu lääkärinkin – osa 3/4 Kuva 1 / 1

Kuntoutukseni alussa pysyin tuettuna pienen hetken pystyssä ja sain otetuksi muutaman töpöttävän askelen ennen kaatumista. Suurimman osan ajasta makasin sängyssäni. Hoito oli nyt edennyt reilusti ohi puolenvälin ja suunnitelmissa oli viikonlopun kestävä kotiloma.

Teholta osastolle tulon jälkeen olin saanut sänkyni päätyyn hihnan, josta sai ottaa apua istumaan noustessa. Kotilomasuunnitelman takia kierrolla piti näyttää, miten pystyyn nouseminen onnistuu. Se ei onnistunut millään, vaikka koetin tosissani useaan otteeseen.

– Kyllä sinä jaksat, vedä vaan kunnolla molemmilla käsillä, hoitajat komentelivat.

En tajunnut, miksi temppu, jonka olin itsekseni tehnyt jo monesti, ei nyt suostunut onnistumaan. Kierron jälkeen hoitaja ilmestyi sänkyni viereen ilmoittaen selkeästi:

– Sinun on pakko jaksaa vetää itsesi pystyyn. Loma kärähtää, jos heittäydyt avuttomaksi.

Muutaman uuden turhan yrityksen jälkeen pinnani paloi täysin:

– Ettekö helvetissä te muuta osaa kuin höpöttää tuota kahden käden käyttämistä. Eikö jo potilaslakikin sano, että potilasta on hoidettava hänen tahtonsa mukaan ja jos se ei ole mahdollista, mahdollisimman vähän siitä poiketen. Pykälä koskee juuri tätä tilannetta.

Lopetin yrittämiseni ja vedin peiton pääni ylitse. Ensi suutahduksen mentyä tajusin karkeuteni, ja se jäi painamaan mieltäni. Myöhemmin mietin peiton alla mustia ajatuksia ja kehittelin kunnon salaliittoteorian. Nyt hoitajat tietenkin sopivat, ettei Pekkarista tämän änkyröinnin jälkeen helpitä. Minun olisi noustava omin neuvoin istumaan päästäkseni pois sängystä tai maattava siellä. Siperia opettaisi, ja kaikki taas hokisivat, miten kaikki oma aktiivisuus on tällä osastolla osa kuntoutusta.

Näin näytti myös käytännössä käyvän. Vain pari ”rikkurihoitajaa” autteli entiseen tapaan. Eivät varmaan olleet paikalla, kun päätös tehtiin. Laitonta, jos mikä!

Tukea tuumailluilleni sain, kun pyysin yöhoitajalta lisäpeittoa.

– Tuossa hyllyllä on. Ota itse, kyllä sinä siihen pystyt, hän sanoi.

– Jo on itse Florence töissä.

Annoin asian olla.

Sappeni kiehui usein ja näin sortoa monissa pienissä tapahtumissa. Kyse oli ainakin pääosin omista harhoistani.

Turvallista kotilomaa

Vihdoin koitti ensimmäinen viikonlopun kotiloma. Koti-ikävissäni olin lähes koko hoitoajan miettinyt karkaamista kotiin. Nyt olisi oiva tilaisuus toteuttaa suunnitelma yksinkertaisesti jäämällä vain lomareissulta kotiin. Voisin itse kirjoittaa reseptit, Eeva-Liisa hakisi lääkkeet. Kun asiat olisivat näin kunnossa, minua tuskin haettaisiin pakolla takaisin sairaalaan.

Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut. Eeva-Liisa ja poikani arvasivat ajatukseni, eivätkä suostuneet lähtemään sairaalasta, ellen lupaisi palata rettelöimättä takaisin.

Kotiloman turvajärjestelyt olivat mielestäni tietenkin taas selvästi ylimitoitetut: hoitajille ei riittänyt, että vakuutin selviäväni matkasta taksilla ja kotona Eeva-Liisan avustamana.

Lopulta hakumatkaan osallistui Eeva-Liisan lisäksi kolme tervettä nuorta: kaksi poikaani ja Eeva-Liisan tytär. Nuorten ”porrastukiryhmä” jäi seisomaan eteisaulaan, kun kipaisin kerroksen verran rappuja ylös kotiovelle. Halusin näyttää kuntoani ja mielikuvissani vinoilla sairaalan väelle, jolle mikään ”järkipuheeni” ei tuntunut menevän perille.

Eeva-Liisan isä, joka ikämiehenä oli usein sairaalahoidossa, sanoi minulle kerran:

– Et varmasti ymmärrä minua, mutta kun tulen sairaalasta kotiin, ensimmäinen päivä kuluu yleensä siihen, että istuskelen kaikissa olohuoneen tuoleissa ja nautin niiden tutuista muodoista ja kyhmyistä.

Kotilomani ensimmäisen päivän tein pääasiassa juuri tätä. Oma vuode oli vielä astetta tuoleja parempi. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin pitkälle aamuun näkemättä unia ja heräämättä kertakaan.

Sairaalaan palasin parin suklaalaatikon kanssa. Pyysin hoitajilta anteeksi taannoista ärähtelyäni ja änkyröintiäni ylipäänsä. Kaikki tuntuivat helpottuneilta. Sen jälkeen moni muukin kuin porukan pari ”rikkurihoitajaa” tuuppasi taas selästä pystyyn, jos nousu talliremmin kanssa näytti vaativan kovaa ponnistelua. Pakosta ei enää puhuttu, vaikka joskus vähän koemielessä filmasinkin. Rauha oli palannut hoitoryhmäni jäsenten välille!

Kaipuu nuoruuteen

Poikani työskenteli HYKS:ssä anestesialääkärinä ensimmäistä kesäänsä ja ilmaantui usein työpäivänsä jälkeen sänkyni luo kyselemään vointiani. Hän on nuori ja fyysisesti voimakas. Lääkärintakki ja sen taskuista näkyvät stetoskooppi ja muut nuoren miehen ”päivystysvälineet” olivat hellyttäviä. Tunsin hänestä usein aitoa ylpeyttä.

Kaipuu nuoruuteen ja sen vastakohtana oman vanhenemisen tajuaminen oli näissä tapaamisissa hyvin vahvaa. Tuntui kuin vain hetki olisi kulunut siitä, kun poikaa jaksoi iltapesulla pidellä yhdellä kädellä. Sama kaipuu nosti pintaan muistot ajoista, jolloin itse aloitteli työtä ”oikeana lääkärinä”. Nyt makasin täysin toisten avun varassa ja poika kyseli laboratorioarvojani.

Näitä miettiessäni tihrustelin usein, vaikka järjellä tajusinkin, että näin elämä menee.

Tällaiset mietiskelyt tekivät olon lohduttomaksi: elämä soljuu vastustamattomasti pois käsistäni. Ankean mielen karkottamiseksi oli yritettävä päättää, etten päästä näitä tunteita hallitsemaan mieltäni. Elämäni ei saa romahtaa tähän vastoinkäymiseen. Pystyn vielä ajattelemaan selkeästi ja erittelemään asioita. Omaa lääkärintakkiani en tällä reissulla pane naulaan. Ilman sitä elämästäni ei ole jäljellä kuin vaarinpäivien hidasta köpöttelyä ja lokkien kirkunan kuuntelua Munkkiniemen rannoilla. Ryhdyn vielä hoitamaan vanhoja potilaitani. Nuorena opittua hoitamisen taitoa en ole sairauden takia menettänyt.

Tietoinen tahtominen tuntui helpottavan, vaikka usein tuskallisesti tajusinkin, ettei pelimerkkejä enää ollut kovin paljon jäljellä.

Taito Pekkarinen
Lääkintöneuvos Taito Pekkarinen on Lääkärilehden entinen päätoimittaja.

Kuva: Mikko Käkelä

Kirjoituksen aiemmat osat julkaistiin torstaina ja perjantaina. Kirjoitussarja päättyy huomenna.

Kirjoitus on alunperin julkaistu Lääkärilehden 90-vuotisjuhlanumerossa 25/12.

Oletko jo lukenut nämä?