Sairaus riisuu lääkärinkin – osa 4/4

Sairaus riisuu lääkärinkin – osa 4/4 Kuva 1 / 1

Päällimmäiset muistot kahdesta sairaalakuukaudesta liittyvät sairaalan arkipäiväisiin rutiineihin. En tuntenut mitään tarvetta rynnätä elinsiirtokirjallisuuden pariin tutkiakseni ennustettani tai hoitoani. Halusin vahvasti saada olla vaivoineni aidosti potilas, niin kuin muutkin potilaat. Tunteiden ytimessä oli kaipaus: hoitopäätökseni tekevät muut, ja itse voin tyytyä niihin.

Riittävän ankara sairaus pakottaa myöntämään itselleen olevansa sairas. Sitä ei voi kiertää eikä torjua. Kun sairaus ahdistaa, myös monet ihmissuhteitten peruspalikat kytkeytyvät irti ja alkavat liikkua. Toiset ystävyyssuhteet syvenevät, toiset ohenevat.

Sairaalan siniharmaa standardipyjama on vastaansanomaton merkki huvenneesta elinvoimasta. Lääkärintakin automaattisesti antamaa arvostussuojaa ei enää ole.

Avuttomuus ja autettavana oleminen riisuvat potilaan. Tämän kokeminen lääkärinä ei tuonut siihen mitään lisää tai ylevöitä sitä. Elin toiveineni, ahdistuksineni ja houreineni samaa elämää kuin potilaat naapurisängyissä. Lääkäriopinnoilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.

Uskon, että nämä tuntemukset voidaan yleistää. Joka väittää muuta, ei mielestäni puhu totta. Näin lienee hyvä.

Kohti arkielämää

Kirjoitin tämän tekstin syksyn 2011 puolivälissä kotonani Munkkiniemessä. Kokemuksieni ydin on, että näennäisen normaalisti puuhailevan potilaan sielunmaisemissa voi velloa melkoisen kummallisiakin asioita.

Kuukauden välein otetuissa sydänlihasbiopsioissa ei ole ollut merkittäviä löydöksiä. Kännykkä hälyttää aamuin illoin ottamaan kourallisen pahanmakuisia hylkimisen estolääkkeitä. Kortisoni ei ole turvottanut. Painoa jäi sairaalareissulle kymmenkunta kiloa, eikä se ole juuri noussut.

Kellossa ei ole enää aikoihin ollut kuin yhdet viisarit. Fyysisesti olen toipunut hissun kissun. Teen parin kolmen kilometrin kävelylenkin enempiä pysähtelemättä, ennen leikkausta hyydyin parinsadan metrin tasamaakävelyyn. Siltä osin tilanne siis näyttää erinomaisen hyvältä.

Siitä montusta, jossa olin leikkauksen jälkeen, en olisi yksinäni tai huonolla hoidolla koskaan päässyt tälle tasolle. Olen antanut mielelleni luvan pikku hiljaa uskoa siihen, että selvisin kuin selvisinkin tästä elämänvaiheesta.

Näin tarina ei kuitenkaan päättynyt. Vanhat aivotrombien arvet antoivat kuulua itsestään, ja tammikuussa heräsin olohuoneemme lattialta yleistyneen epileptisen kohtauksen postiktaalisesta tokkurasta. Lääkkeet purivat, eikä uusia kohtauksia ole tullut.

Maaliskuussa kaaduin jäisellä tiellä: reisiluun pää oli poikki. Lonkka leikattiin. Leikkaus infektoitui, ja matka jatkui kuudeksi viikoksi infektio-osastolle sepsiksen hoitoon.

Pitkän makaamisen jälkeen luurankolihakset eivät enää mahdollistaneet kävelyä, ja olin kuntoutettavana. Toukokuun puolessa välissä, kahdeksan viikon "sairaalaturneen" jälkeen, kotiuduin opettelemaan kävelyä rollaattorin ja kyynärsauvan avulla. Kävelykyvyttömänä olin siis samassa tilanteessa kuin vuosi sitten, mutta sydämen toiminta pysyi priimana.

Minulta on kysytty, miten henkisesti jaksaa käydä vuodesta toiseen läpi vaikeita sairauskohtauksia. Vastaus on yksinkertainen: masentuminen uhkaa joka päivä. Apatiaan vajoaa, jos ote tulevaisuudesta kirpoaa. Vaikka ruumis rapistuu, edessä on aina tulevaisuutta, jossa voi vielä tehdä hyviäkin asioita – muutakin kuin tuijottaa televisiosta ikivanhojen Bonanza-pätkien uusintoja.

Yksi avainsana on kärsivällisyys. Ikääntynyt kuntoutuu hitaasti, mutta jos itsepäisesti lähtee kävelemään joka päivä, kuukauden kuluttua edistyminen on jo huomattava. Tätä täytyy taas ryhtyä todistamaan – jo kolmantena peräkkäisenä kesänä. Jaksamisen ydin on tässä: ei pidä kiirehtiä ja olla kärsimätön kuntoutumisen hitauteen. Näkymää tulevaisuuteen ei saa menettää!

Taito Pekkarinen
Lääkintöneuvos Taito Pekkarinen on Lääkärilehden entinen päätoimittaja.

Kuva: Mikko Käkelä

Neliosaisen kirjoituksen aiemmat osat on julkaistu 24.1., 25.1. ja 26.1.

Kirjoitus on alunperin julkaistu Lääkärilehden 90-vuotisjuhlanumerossa 25/12.

Oletko jo lukenut nämä?