Kuljin viime pyhäinpäivänä Hietaniemen hautausmaalla. Omia läheisiäni ei siellä lepää, mutta halusin viedä kynttilän ”Menneiden sukupolvien ja muualle haudattujen” muistomerkille. Tunnelma muistutti harrasta karnevaalia. Meitä hetken verran pysähtyjiä oli paikalla kymmeniä, hautakynttilöitä satoja. Keitähän he muistelivat?
Hiekkakujien varrelle oli myös rakennettu lapsille oma polku tehtäväkyltteineen. Niissä johdateltiin kauniisti menetyksen ja surun äärelle. Yksi kyltin neuvo jäi vaivaamaan: Jos hautausmaalla istuu itkevä ihminen, hänelle ei pidä mennä puhumaan, vaan antaa surra rauhassa.
Lähes yhteisöllisen kuljeskelun lomassa pohdin mahtaako asia todella olla näin simppeli. Eikö ennemmin kannattaisi istua viereen ja tarjota seuraa, torjunnan uhallakin? Emmekö ”rauhaa antamalla” oikeastaan suojele itseämme suremisen kivulta?
Hän vain ei suostunut piiloutumaan, eristäytymään.
Sain testata yleviä mietteitäni muutaman kuukauden päästä kongressi-illallisella, jossa viereeni istahti tuntematon hollantilainen kollega. Olin ollut pitkään kahden vaiheilla osallistuako koko tapahtumaan. Minulla oli taakkana tavanomainen, mutta voimiani verottava suru, jota en halunnut avata uusille tuttavuuksille.
Jaksaisinko vielä päivän päälle meluisan illallisen vieraiden seurassa? Vai olisiko se juuri parasta lääkettä olooni?
Vieruskaverini oli poissaoleva ja kaikkea muuta kuin juhlatunnelmissa. Vartin päästä ilmeni, että mistä kiikasti: Hänen läheisensä oli kuollut juuri ennen kongressia erityisen järkyttävällä tavalla.
Ikävä kirjoittaa, mutta ensireaktioni oli torjunta. Ärtymys. Pettymys. Uhriutuminen. Häpeä. Viha! Että joku kehtaakin saapua tuossa kunnossa juhlaillalliselle! Pitäisikö minun nyt sitten kuunnella ja lohduttaa häntä, vaikka olin tullut rentoutumaan. Saako tässä edes pitää omaa salaista suruaan, kun toisella on tuoreena vaikeampi menetys.
Ja miksi juuri minä! Täällä on 54 muutakin psykoterapeuttia paikalla – valitse joku heistä, mitä sinä minun kylkeeni liimaudut!
Olisin tietysti päässyt pakoon, voinut vaihtaa seuruetta. Mutta alkukuohahdus asettui ja alta välkkyi inhimillinen avuttomuuteni. Sen kanssa maltoin istua kauniisti katetussa salissa pohtien:
En tunne tätä ihmistä, eikä minulla ole kykyä häntä lohduttaa. Ei kellään ole. Hän ei pyydä mitään. Hän vain kertoo tämänhetkisestä todellisuudestaan, jossa illallisten small talk on tavanomaistakin merkityksettömämpää. Se ei estä minua olemasta niin kuin itse olen.
Ajattelin, että vieruskaverini oli rohkea, kun oli niin paljaana läsnä. Vielä myöhemmin ajattelin, ettei kyse ollut edes rohkeudesta. Hän vain ei suostunut piiloutumaan, eristäytymään. Käytöksellään hän uhmasi minussakin elävää, tuhat kertaa vääräksi todistettua, mutta aina päätään nostavaa vaatimusta: tule ihmisten ilmoille sitten kun osaat käyttäytyä.
Muutamaa mietettä myöhemmin, joogatunnilla, oma suruni tuli yllättäen näkyville vuolaasti virtaavina kyyneleinä. Kuinka ollakaan, olimme juuri rintakehää avaavassa asanassa, jonka sanotaan edistävän myötätuntoa, yhteyttä itseen ja toisiin. Kuului muutama pehmeä askel ja käteeni laitettiin nenäliina. Ohjaaja oli huomannut tilanteeni ja reagoinut hienotunteisesti.
Minä olin ottanut opikseni illalliselta ja astunut saliin, toisten pariin, vaikkei suruni osannutkaan käyttäytyä.
Ja nyt otin opikseni joogaohjaajaltani. Surujen saleissa voi jatkaa omaa harjoitustaan muita – tai edes itseään – häiritsemättä. Sytyttää pimeään oman kynttilänsä, vallan muuta surevan viereen.
Kirjoittaja on lastenpsykiatri ja psykoterapeutti, joka nauraa elokuvissa väärissä kohdissa.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
