Tämä tarina päättyi väärin

Niin kauan kuin kuolemasta puhumista lykätään, viedään potilaalta ja omaiselta aikaa siihen valmistautumiseen.

Tämä tarina päättyi väärin Kuva 1 / 1 Kuva: Laura Vesa

En tiedä, miksi niin tapahtui. Maanantaina työkonetta avatessani huomasin potilaani käyneen viikonloppuna keskussairaalassa. Oli epäilty aivotapahtumaa. Löytyi eteisvärinä. Huomioitiin lievästi koholla olevat sokerit. Oli aloitettu antikoagulanttia, AT-salpaajaa, statiinia ja insuliinia. Voi surku, mietin lääkelistaa naputellessani.

Tehdyt tutkimukset ja hoidot olivat sinänsä oikeita ja kyseisten sairauksien Käypä hoito -suositusten mukaisia.

Potilas vain oli väärä.

Olin vastikään toteutuneella käynnilläni palvelutaloon keskustellut hoitajan kanssa tämän potilaan hoitolinjauksista.

Potilas oli jo tovin ollut vuoteessa eikä hän enää kommunikoinut. Ruoka tahtoi mennä väärään kurkkuun ja erityisesti lääkkeiden nieleminen oli vaikeaa. Isokokoiset tabletit karsittiin pois. Elvytyskielto ja rajaus suonensisäisten hoitojen ulkopuolelle potilaalla oli ennestään, hoidon painopisteeksi oli asetettu elämänlaadun turvaaminen. Oireenmukaista lääkitystä tarkistettiin. Saattohoitoon siirtyminen kirjattiin ajankohtaiseksi, mutta hyvän tavan mukaisesti päätettiin asiasta keskustella vielä omaisen kanssa ennen päätöksen asettamista.

Jostain syystä yleistilan notkahtaessa ei tieto kirjauksista saavuttanut yhtään lenkkiä siinä tapahtumaketjussa, johon potilas joutui: ambulanssin tilannutta hoitajaa, ensihoitoa, päivystävää lääkäriä tai konsultoitua senioria. Neljän päivän kuluttua viimeisestä maakuntamatkastaan vanhus nukkui pois.

Elämän ehtoopuolen kulkijoita hoidettaessa tapaus ei ole tavaton. Vaikka useimmiten loppuvaiheen hoito etenee suunnitellusti, aika ajoin joku joutuu osaksi tarinaa, johon hän ei kuulu.

Syitä on monia. Omalääkäri ei ole tehnyt suunnitelmia ajoissa tai kirjannut niitä riittävän selkeästi. Tieto ei kulje järjestelmästä toiseen. Aloitettua hoitoa on vaikeampi lopettaa kuin jättää sitä aloittamatta jo alkuunsa. Vaikein syy on kuitenkin tämä: kuolema on piilotettu lasiovien taakse. Lääketiede on edennyt voittoisasti niin laajalle, että väistämättömästä on tullut vierasta. Kuolema on synonyymi epäonnistumiselle.

Onko tehtävä kaikki mahdollinen vai se, mikä on tarpeen?

Lääkäri tuntee oikeusturvansa paremmaksi kallistuessaan ensin mainittuun – harvoin meitä syytetään ylihoidosta. Valammekin ohjaa meitä kunnioittamaan elämää ja parantamaan sairaita. Kärsimysten lievittäminen on lausejärjestyksessä valan viimeisenä.

Kuolema osana elämää on jäänyt yhteiskunnassamme sivurooliin – tapahtumaksi, jonka tunnustetaan kohtaavan meitä kaikkia, mutta koska sen ajoitus ei ole yhtä varma ja koska kuolema on peruuttamaton, ei sen hyväksyminen ole helppoa. Vain syövälle uskallamme antautua, vaikka esimerkiksi sydämen vajaatoiminta ja dementia ovat yhtä lailla kuolemaan johtavia sairauksia.

Keskustelua eivät helpota hiipuvan potilaan omaiset, joiden sanomattomat sanat, väliin jääneet vierailut ja menetyksen pelko toisinaan purkautuu vaativuutena, epäluulona ja syytöksinä.

Liian tavallista on, että palvelutalon omalääkärin ja potilaan hoitosuhde jää muutaman viikon mittaiseksi. Palvelutalo voi olla ensimmäinen paikka, jossa hoitolinja ja elämän loppuvaiheen hoito tulee puheeksi, vaikka taustalla olisi vaikeita sairauksia. Tämä on kova paikka omaisille, joille on jopa saatettu puhua hoitoyksiköstä uloskirjatessa kuntoutuksesta. Toivoa on aina, sanotaan, mutta toivon pitäisi siirtyä hyviin päiviin.

Niin kauan kuin kuolemasta puhumista lykätään, viedään potilaalta ja omaiselta aikaa siihen valmistautumiseen.

Lähestyvä kuolema tulee tunnistaa ja siitä on puhuttava riittävän ajoissa. Elämän kunnioittaminen ei saa viedä mahdollisuutta hyvään kuolemaan.

Teksti: Marika Kandell

Kirjoittaja on tamperelainen palvelutalojen vastuulääkäri.

Oletko jo lukenut nämä?