Terveysohjelmista opittua

Terveysohjelmista opittua Kuva 1 / 1

Suomessa toteutetuista ja meneillään olevista kansallisista terveysohjelmista muodostuu pitkä lista. Mitä oikeastaan tiedämme terveysohjel­mien vaikuttavuudesta tai niistä tekijöistä, jotka edesauttavat tai heikentävät ohjelmien tavoit­teiden toteutumista?

Kansalliset terveysohjelmat ovat syntyneet monenlaisista lähtökohdista, ja vastuu niiden koordinoinnista ja toteuttamisesta on ollut erilaisilla tahoilla. Alkoholiohjelman ensimmäinen ohjelmakausi perustui pitkälti valtioneuvoston periaatepäätökseen, ja sen toteuttamisesta vastasi sosiaali- ja terveysministeriö. Toisella ohjelmakaudella operatiivinen ohjaus siirtyi THL:lle ja ohjelman koordinaattorit sijoitettiin aluehallintovirastoihin (1). Diabeteksen ­ehkäisyn ja hoidon kehittämisohjelma Dehko sai sen sijaan alkunsa Diabetesliiton valtuuston käynnistämästä kehittämisohjelmasta, joka myöhemmin asiantuntijoiden valmistelutyön jälkeen hyväksyttiin Suomen kansalliseksi diabetesohjelmaksi (2).

Erilaisista syntyhistorioista huolimatta ohjelmien päämääränä on aina ollut kiinnittää väestön, päättäjien ja terveydenhuollon ammattilaisten huomio keskeisiin terveysongelmiin. Ohjelmilla luodaan perusta ja perustelut laajamittaisen kansallisen toiminnan aloittamiseen.

Useimmista kansallisista terveysohjelmista on tehty väli- ja loppuarviointeja (1,2). Niissä ohjelmia on kiitelty siitä, että terveysongelmat on tiedostettu paremmin, yhteiskunnan eri sekto­rien yhteistyö on parantunut, koulutus ja osaaminen ovat lisääntyneet ja terveyden edistämisen tärkeys on korostunut. Ohjelmia on arvosteltu siitä, että niissä on melko harvoin asetettu selviä määrällisiä tavoitteita ja niiden konkreettisia vaikutuksia on vaikea todeta terveysmittareilla. Ohjelmia on kritisoitu myös siitä, ettei niiden seurantaa ole jo alkuvaiheissa suunniteltu. Ohjelmien vaikutukset kuntatason päätöksen­tekoon ovat monesti jääneet myös vähäisiksi.

Hyvän terveysohjelman tunnuspiirteitä ovatkin selvät ja myös määrälliset tavoitteet sekä konkreettinen toimeenpanosuunnitelma niiden toteuttamiseksi. Muistiliiton hallituksen puheenjohtaja arvioi Kansallisen muistiohjelman terveyspoliittisesti erittäin tärkeäksi mutta toimeenpanon suunnittelun osalta puutteel­liseksi. Hänen mielestään ohjelma on liian abstrakti eivätkä sen suositukset ja ohjeet ”elä arjessa” (3).

Terveysohjelmien toimeenpanovastuut tulee jakaa selkeästi, ja ohjelmien toteuttamiseen tarvittavat resurssit pitää määritellä. Onnistunut esimerkki tästä on ammattilaisten koulutus Kansallisessa allergiaohjelmassa (4). Ohjelmat toteutuvat kattavimmin asiantuntijaorganisaa­tioiden, terveydenhuollon ammattilaisten ja järjestöjen saumattomalla yhteistyöllä. Kolmannella sektorilla on ollut hyvin merkittävä rooli esimerkiksi Dehko-ohjelmassa ja Suomalaisten sydän- ja verisuoniterveyden toimenpideoh­jelmassa (2,5).

Hyvin suunniteltukin on varsin vähän tehty ilman resursseja. Kansallisten terveysohjelmiemme suurin haaste on ollut se, ettei ohjelmasuunnitelma takaa rahoitusta, vaikka suunnitelmasta olisi päästy kansalliseen konsensukseen. Rahoituskanavia on toki useita, ja toimijat voivat hyödyntää terveysohjelmia perusteluina rahoitusta hakiessaan.

Miksi vaikuttavuuden mittaaminen on niin haasteellista? Ohjelmia arvostellaan seurannan puutteellisesta suunnittelusta, mikä pitääkin osittain paikkansa. Toisaalta eri toimijoiden samaan päämäärään tähtäävää toimintaa on mahdotonta irrottaa yhteiskunnan muusta kehityksestä ja muutoksista. Mihin suuntaan ja millä vauhdilla kehitys olisi mennyt ilman terveys­ohjelman tavoitteita?

Tiina Laatikainen
LT, professori
Itä-Suomen yliopisto, kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen laitos
THL, kansantautien ehkäisyn osasto
Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymä

Kirjallisuutta
1. Kiijärvi-Pihkala M. Alkoholiohjelman alueellinen koordinaatio paikallisen työn tukena. Alkoholiohjelman 2008–2011 väliarviointi. THL, ­Avauksia 14/2010.
2. Tuomola S, Idänpään-Heikkilä U, ­Halkoaho A, Virkamäki A. ­Diabeteksen ehkäisyn ja hoidon ­kehittämisohjelma. DEHKO 2000–2010 loppuarviointi. Osa II: Ulkoinen loppuarviointi Dehkon tavoitteiden ja toimenpiteiden toteutumisesta, hankkeen yhteis­kunnallisista vaikutuksista ja mahdollisuuksista ohjausmallina. Diabetesliitto, 2011.
3. Mäkisalo-Ropponen M. Keskustelua muistiohjelmasta. Gerontologia 2012:2:133–4.
4. Haahtela T, von Hertzen L, Mäkelä M ym. Kansallinen ­allergiaohjelma 2008–2018 – aika muuttaa ­suuntaa. Suom Lääkäril 2008;63:9–21.
5. Suomen Sydänliitto. Toimenpideohjelma suomalaisten sydän- ja verisuoniterveyden edistämiseksi 2005–2011. Suomen Sydänliiton julkaisuja 2005:1.

Julkaistu Lääkärilehdessä 50–52/13.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi