Osallistuin viime vuonna paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli suuri ihanteeni kirjailija Minna Canth. Viisaat, keski-ikäiset naiset sanoivat Minnasta asioita, jotka mykistivät minut.
”Minun on aina ollut vaikeaa suhtautua Minnaan. Kun kuvissa hän on sellainen tanttamainen, tukeva olento. Vasta kun näin kuvan nuoresta Minnasta, ymmärsin, mitä potentiaalia hänen hahmossaan oli; mitä hän voisi nykypäivälle antaa.”
Voisiko paremmin kuvata vapaiden nykynaisten problematiikkaa? Kun olemme saavuttaneet lähes kaiken sen, minkä puolesta esiäitimme taistelivat, olemme vapaaehtoisesti ottaneet kantaaksemme uudet kahleet. Meidän tulee olla nuoria, meidän tulee olla solakoita, jotta voisimme olla kiinnostavia. Asenne on tiedostamaton ja vaikuttaa myös siihen, miten tarkastelemme menneiden aikojen ihmisiä.
Minna Canth muistetaan pyylevänä tykkimyssyisenä rouvana. Sellaisena hän istuu pronssiin valettuna muun muassa kuopiolaisessa puistossa. Hän oli vain vähän yli viidenkymmenen ikäinen kuollessaan. Nykyajan mittapuulla siis melkein nuorisoa vielä.
Mutta nuoruus ei ollut ihanne Minna Canthin aikana 1800-luvun lopulla. Pyrkimys oli päästä aikuisuuteen, ei jäädä siihen välitilaan, johon me nykyisin takerrumme. Hennoilla suloisilla neidoilla oli vain hetkellinen painoarvo avioliittomarkkinoilla. Ja nimenomaan pysyvää painoarvoa Minna halusi – hän oli älykkö ja kuumaverinen yhteiskunnallinen ajattelija ja taiteilija. Hän tahtoi tulla vakavasti otetuksi sukupuolestaan huolimatta.
Pyylevyys viesti Canthin aikaan vaurautta ja menestystä. Pulska kauppias-kirjailija-leskirouva-suurtalouden emäntä Canth oli pukeutunut koko valtaansa, kun hän istui kuvataiteilijan mallina pitsimyssy päässään. Jos ajattelemme keski-ikäistä Minnaa otteensa menettäneenä ja läsähtäneenä ja ihailemme nuorta kaihoilevaa hoikkaa Minnaa, emme ymmärrä menneiden aikojen yhteiskuntaa.
Taannoisessa tv-sarjassa, joka kuvasi Juhani Ahon naissuhteita, Canth näytettiin ahmijana. Mutta lähteiden perusteella Canth oli perin kurinalainen ihminen. Kenties hän istui ja kirjoitti enemmän kuin liikkui ja treenasi. Mutta 1800-luvun tiet olivat kuraisia, katuvalaistus ei Kuopiossa ulottunut monen korttelin alalle eikä goretex-kenkiä ja teknisiä alusvaatteita tunnettu. Säätyläisnaisten liikkumista rajoittivat lukuisat soveliaisuussäännöt. Pienoisromaanissa Hanna Canth kuvaa sykähdyttävästi koulutyttöjen salaisia kilpajuoksuja iltaöisen Kuopion kaduilla. He pelkäävät mutta juoksevat silti, äänettä, vaikka mieli tekisi hihkua liikunnan hurmasta. Pitkään sen jälkeen he murehtivat, saiko joku tietää.
Minna oli kaikkine lihoineen ajattelija ja toimija, jota miesvalta ei saanut kaadettua. Hänen ansiotaan ovat monet suuret liikahdukset jähmeässä sääty-yhteiskunnassa, jossa tytöt, vanhatpiiat, mielisairaat, prostituoidut, avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, työssä itsensä rikkoneet työmiehet, vammaiset ja varattomat vanhukset olivat kaikki samaa kaatoluokkaa, joiden kohtaloista ei juuri kukaan piitannut. Köyhyys nähtiin Jumalan asettamana osana, jota ei haluttu kyseenalaistaa.
Mutta Minna kyseenalaisti. Minna luki ja kirjoitti, joi kahvia ja totia ja söi kakkua. Hän ei syönyt paleoruokaa eikä treenannut teräsmieskisaan. Mutta hän uskalsi sanoa vastaan maailman mahtimiehillekin, jos omatunto käski. Hän pukeutui mustaan silkkiin, pani pitsimyssyn kutreilleen ja poseerasi pelotta, tuimin katsein.
Miksi hän olisi omana aikanaan halunnut olla hahmoltaan tyttö, sorretuista sorretuin? Miksi hän ei olisi ollut suuri kuin kallio? Se jonka päältä me kaikki olemme saaneet ponnistaa, toistemme hartioille nousten.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Juttu julkaistu Lääkärilehden numerossa 4/2017.
