Vastaisin mielelläni, ellen joutuisi ensin kuuntelemaan

Tiedämme jo etukäteen, ketkä ovat väärässä, kirjoittaa Jussi Valtonen.

Vastaisin mielelläni, ellen joutuisi ensin kuuntelemaan Kuva 1 / 1

Olemme taitavia sulkemaan korvamme toisten puheilta. Sivuutamme toistemme näkemykset joka päivä politiikkaan ja uskontoon, aborttiin ja maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä, koska tiedämme jo etukäteen, ketkä ovat väärässä ja miten.

Voisi kuitenkin kuvitella, että tieteessä kaikki olisi toisin. Voisi kuvitella että tiedeyhteisössä, jossa pelataan ideologian ja tunteiden sijasta logiikalla ja empiirisellä näytöllä, tieteentekijät kuuntelisivat mielellään toistensa parhaat argumentit. Voisi kuvitella, että tutkija ei voisi ihan helposti sivuuttaa toisen näkemyksiä ja perusteita – ainakaan jos kyse on koko tieteenalaa mullistavista kysymyksistä.

Akateeminen psykologia mullistui puoli vuosisataa sitten, kun tutkimuksen silloinen valtavirta kohtasi poikkeuksellisen kovaa kritiikkiä. Paradigman vaihtumiseen vaikutti monta tekijää, ja muutoksen ajoittaminen tiettyyn hetkeen on aina keinotekoista. Silti kognitiivisen vallankumouksen tärkeimpänä symbolina pidetään Noam Chomskyn Language-lehdessä vuonna 1959 julkaisemaa arviota B. F. Skinnerin kirjasta Verbal Behavior.

Kuten johdantokursseilla on tapana todeta, kirja-arviosta tuli tunnetumpi kuin itse kirjasta. Mekin luimme sen osana jatko-opintojamme Johns Hopkinsissa kognitiotieteen perusteiden kurssilla. Skinnerin kirjaa ei enää taideta juuri tenttiä.

Miltähän tieteellisen psykologian maailmanjohtajasta B. F. Skinneristä on mahtanut tuntua, kun tuntematon nuori kielitieteilijä julkaisi kuu­luisan murskakritiikkinsä? Chomskyn käsittelyssä Skinnerin koko elämäntyöltä tuntuu putoavan pohja.

Kun Chomskyn kuuluisa kirja-arvio ilmestyi, 55-vuotias Skinner oli maineensa huipulla. Hän oli Harvardin yliopiston psykologian professori ja kirkkaasti vaikutusvaltaisin psykologian alan tutkija maailmassa. Hän oli työstänyt kirjassa esittä­miään ajatuksia parin vuosikymmenen ajan. Sadat, jopa tuhannet tutkijat olivat perustaneet työnsä ja uransa Skinnerin tutkimusohjelman varaan. Skinneriläisiä näkemyksiä oli kilvan sovellettu lasten kasvatuksesta koulujärjestelmään ja terapia­menetelmiin.

Ja nyt joku kloppi MIT:stä väitti, että hän oli väärässä kaikesta, mitä oli koskaan ajatellut.

Kolmessakymmenessä armottomassa sivussa nuori Chomsky perusteli, miksi ihmisen kykyä oppia ja käyttää kieltä ei hänen mukaansa voinut selittää Skinnerin tutkimusohjelmalla – eikä koskaan voitaisikaan. Chomskyn kritiikissä koko psykologisen tutkimuksen valtavirta, behavio­rismi, näytti äkkiä liikuttavan likinäköiseltä.

Vaikka Chomskyn teksti on tuskin sekään lopullinen totuus kielen oppimisesta, artikkelia pidetään kognitiivisen psykologian kivijalkana ja yhtenä kognitiotieteen historian tärkeimmistä julkaisuista. Minnesotan yliopisto, joka taannoin listasi sata kognitiotieteen vaikutusvaltaisinta julkaisua 1900-luvulta, asetti sen sijalle 19. (Myös ykkösenä oli Chomskyn teos, Syntactic Structures.)

Mutta miten professori Skinner reagoi vallankumoukselliseen tekstiin, jonka moni katsoo kaataneen koko behaviorismin? Jättämällä sen lukematta. ”Luin puolisen tusinaa sivua, näin että kirjani pointtia ei ollut ymmärretty, enkä jatkanut pitemmälle”, Skinner kertoi 1971.

Moni ihmetteli, miksei Skinner koskaan vastannut Chomskyn kritiikkiin. ”Se olisi vaatinut ensinnäkin sen, että olisin joutunut lukemaan arvion, ja pidin sen sävyä mauttomana”, Skinner sanoi.

Chomsky lähetti arvionsa Skinnerille ensin itse, ja myöhemmin lehden päätoimittaja lähetti sen uudelleen. Meitä on kuitenkin mahdotonta pakottaa kuuntelemaan, jos tiedämme että toinen on väärässä. Tiedeyhteisössäkään.

Jussi Valtonen
Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.

Kolumni Lääkärilehdestä 9/2017.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi