Pahoittelen, jos seuraava väittämä kohottaa lukijan verenpainetta. Olen sitä mieltä, että tieteellisellä tutkimuksella ja journalismilla on paljon yhteistä.
Ajatus huutaa perusteluja. Suuri osa journalismista näyttää olevan niin kaukana tieteestä kuin olla voi.
Tässä onkin ensimmäinen yhtäläisyys. Niin kuin tieteen kaavussa esitetään ajoittain täyttä huuhaata, niin myös journalismiksi leimataan paljon sellaista – useimmiten viihdettä, markkinointia tai propagandaa – mikä ei ole journalismia.
Sekä tutkijan että toimittajan työssä jako oikeaan ja väärään, aitoon ja feikkiin, syntyy pelisääntöjen noudattamisesta tai niiden halveksunnasta. Tutkimusyhteisöllä on traditionsa ja sääntönsä, joiden tavoite on taata työn ja sen tulosten luotettavuus. Samoin on oikeassa journalismissa.
Sääntöjen rikkojat tavoittelevat sekä tutkimuksen että median piirissä samoja etuja: rahaa, valtaa tai julkisuutta. Usein näitä ahnehtivat kasvottomat mutta väkivahvat taustavoimat, joita vastustamaan jää pahimmillaan vain yksittäisen tutkijan tai toimittajan etiikka.
Vahvemman oikeus jyrää sekä tiedeyhteisössä että toimittajan ympäristössä. Jos jokin väärinkäytös paljastuu, taustavaikuttajat pysyvät näkymättömissä. Jos vain mitenkään mahdollista, syyllisyys ja häpeä lankeavat yksilöille – tutkijalle tai journalistille. Koneistot jatkavat lähes poikkeuksetta koskemattomina.
Tutkimuksen ja journalismin tavoite on sama. Molemmat pyrkivät käytettävissä olevin keinoin mahdollisimman lähelle totuutta. Kummankin alan osaajat tietävät, etteivät koskaan pääse aivan perille. Niin tutkija kuin toimittajakin toivoo, että hänen työnsä saa rakentavia haastajia ja asiallista jatkoa, joiden avulla totuudesta paljastuu jälleen palanen lisää.
Suuri yleisö ei ymmärrä sen enempää tieteen kuin journalisminkaan ajatusta totuuteen pyrkimisen arvosta. Ihmiset janoavat absoluuttisia totuuksia. Sellaisia esittävät ovat välttämättä väärässä ja johtavat muita harhaan. Vaivattomimmin tämä käy tutkijaksi tai journalistiksi naamioituneena.
Tiede ja journalismi tulevat molemmat jatkuvasti kaupallisesti ja poliittisesti hyväksikäytetyiksi. Työn tulokset ovat globaaleille verkkoparasiiteille ilmaista raaka-ainetta. Yhteyksistään irroteltujen ja tarvittaessa vääristeltyjen tulosten häikäilemättömällä hyödyntämisellä ei näytä olevan äärtä eikä rajaa. Tutkija saa osakseen ehkä hitusen enemmän kunnioitusta kuin journalisti, mutta ero hukkuu yleiseen sekamelskaan.
Vaikka tutkija ja toimittajat tekevät työtään eri aikajänteillä, kumpikin on kellon nöyrin palvelija. Tutkijan deadline saattaa häämöttää kuukausien tai vuosienkin päässä, toimittajalla päivien, tuntien tai minuuttien kuluttua, mutta paine on samaa sukua. Tuloksista tulee julkisia, eikä kritiikki ota huomioon, oliko urakkaan riittävästi aikaa vai ei.
Sekä tutkijan että toimittajan työympäristöt ovat autioituneet. Tärkein työkaveri on päätteen ruutu. Tukena on enää harvoin informaatikkoja, editoreita, assistentteja tai muita osaajia, joiden kanssa tehdä matkaa mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Tee se itse, osasit tai et.
Yhteistä on vielä se, että yhteiskunta tarvitsee sekä tutkijan että journalistin työtä. Sitä kipeämmin, mitä monimutkaisemmaksi maailmamme muuttuu. Se ei vain tahdo näkyä missään. Aina vain harvempi on valmis maksamaan kummankaan työstä.
Vai mitä mieltä olet, hyvä lukija? Voit kertoa näkemyksistäsi esimerkiksi kommentoimalla tätä blogia.
Teksti: Hannu Ollikainen
Kuva: Nina Kaverinen
Lääkärilehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2008−2016 toiminut Ollikainen tarkastelee ajankohtaisia aiheita ja ikuisuuskysymyksiä maallikon näkökulmasta.
Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehden blogissa 12.9.
