Verenpainesuositukset myllerryksessä

Sairausdiagnoosi auttaa ihmistä vain, jos hän sen vuoksi ymmärtää paremmin oireitaan tai hyötyy sairauden hoidosta, Päivi Korhonen kirjoittaa.

Verenpainesuositukset myllerryksessä Kuva 1 / 1

Yhdysvalloissa päivitetyn verenpainesuosituksen iso muutos – ja varsinainen pommi – on verenpainetaudin uusi raja-arvo 130/80 mmHg. Tämän tason ylittäville suositellaan lääkehoitoa, jos heillä on valtimotauti, diabetes tai krooninen munuaissairaus tai valtimotautiriski on muutoin suuri. Vähäisen riskin henkilöille (valtimotautitapahtuman riski seuraavien 10 vuoden aikana alle 10 %) lääkehoito aloitetaan verenpainetasolla 140/90 mmHg.

Suosituksen tekijät tarkoittavat varmaankin hyvää – onhan korkea verenpaine tärkein terveitä elinvuosia vähentävä riskitekijä. Valtimotautitapahtumia ilmaantuu eniten pienen riskin henkilöille, koska heitä on väestössä eniten. Jos kohdistamme ehkäisyn vain suuren riskin henkilöihin, voimme hoitaa vain pienen osan ongelmasta. Suosituksen laatijoiden motiiveja ei ole aihetta epäillä: asiantuntijoilla ei ollut sidonnaisuuksia verenpainelääkkeitä valmistavaan teollisuuteen ja mukana oli kaksi maallikkojäsentä.

Korkea verenpaine ei oikeastaan ole erillinen sairaus vaan jatkumo, ja valtimotautikuoleman riski alkaa lisääntyä lineaarisesti jo verenpainetasolta 115/75 mmHg. Raja-arvot kuitenkin selkeyttävät lääkärin työtä: potilas on terve tai sairas, lääkettä annetaan tai ei anneta – kaikki muu luo ikävää epävarmuutta. Hämmentävää on, että nyt kun vanha keinotekoinen verenpainetaudin raja-arvo korvattiin uudella, joka toisella aikuisella Yhdysvalloissa on verenpainetauti.

Sairausdiagnoosi auttaa ihmistä vain, jos hän sen vuoksi ymmärtää paremmin oireitaan tai hyötyy sairauden hoidosta. Valtaosa verenpainepotilaista on oireettomia. Hyötyvätkö hoidosta ne 31 miljoonaa yhdysvaltalaista, jotka uuden määritelmän mukaan luokitellaan potilaiksi verenpainetasolla 130–139/80–89 mmHg? Varmasti he hyötyvät omahoidon korostamisesta, ja se on tervetullut muutos lääketieteessä. Sen sijaan lääkehoidon osalta kysymykseen ei sairauden ehkäisyssä voi vastata varmuudella, sillä tarpeeksi suurta satunnaistettua vertailututkimusta ei ole tehty. Tuoreen meta-analyysin mukaan lääkehoito saattaa parantaa ennustetta systolisen verenpaineen ollessa vain yli 140 mmHg:n tasolla. Silti ylidiagnostiikkaa voidaan arvioida oikein vasta oireettoman potilaan elämän lopussa, kun tiedetään, sairastuiko hän vakavammin vai ei.

Diagnoosista voi olla potilaalle myös haittaa. Sairaaksi leimautuminen voi ahdistaa, lääkehoito voi aiheuttaa haittoja, lääkkeistä kertyy kuluja, samoin kotimittareista ja lääkärissäkäynneistä. Kun hoitoa suunnataan yhä matalampiin verenpainetasoihin, kliinisiä päätetapahtumia voidaan estää harvemmin, mutta hoidon haittavaikutusten määrä pysyy samana tai jopa kasvaa. Kliinisissä lääketutkimuksissa systolisen verenpaineen tason 130–140 mmHg saavuttaminen estää valtimotautitapahtuman 28 potilaalla/1 000, mutta 77/1 000 lopettaa lääkkeen käytön haittavaikutusten vuoksi. Lääkehaitta voi vaikuttaa potilaan hoitoon sitoutumiseen jatkossakin.

Etenkin vanhuksilla ylihoidon ja lääkehaittojen mahdollisuus on suuri. Yhdysvaltalaisten uudessa suosituksessa lääkehoidon aloittamisen rajan ratkaisee valtimotaudin kokonaisriski, ja siten kaikkien yli 79-vuotiaiden tulisi saada verenpainelääkitys.

Tuleeko Suomessa muuttaa kohonneen verenpaineen hoitosuositusta? Mielestäni ei. Mutta meidän on syytä terävöittää niiden potilaiden hoitoa, joiden verenpainetaso on yli 140/90 mmHg. Silloin voisimme estää suuren osan valtimotautitapahtumista emmekä ahdistaisi pienemmän riskin henkilöitä. Jos neuvonta herättää vain huolen riskistä tai kustannuksia, neuvomme ovat huonoja.

kirjoittaja:
Päivi Korhonen
yleislääketieteen professori, Turun yliopisto

Julkaistu Lääkärilehdessä lääketieteellisenä pääkirjoituksena.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi