Vapaus on kaunis sana

Vapauden vastinpari on vastuu. Siitä on aika puhua enemmän, kirjoittaa Heikki Pälve.

Vapaus on kaunis sana Kuva 1 / 1

Koska vapaus on kaunis sana, se on löytänyt tiensä moniin päivänpolitiikan puheenaiheisiin. Velvollisuus ei ole mediaseksikäs sana. Sen korostaminen ei yhtä varmasti takaa paikkaa julkisen hallinnon korkeimmilla portailla. On selvä, ettei velvollisuuksia painottamalla kerää suosiota yhtä helposti kuin lupaamalla lisää vapauksia.

Filosofi Thomas Hobbes eli 1600-luvun alussa. Hän määritti täydellisen vapauden luonnontilaksi, joka on ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Immanuel Kant määritteli sen modernisti ”vapaudeksi pakottamisesta”. Hänen mukaansa ”valtiolla ei ole oikeutta rajoittaa kenenkään vapautta muuten kuin estääkseen tätä loukkaamasta toisen vapautta”.

Maailma, jossa yhteiskunta on ottanut itselleen paljon vastuita hoidettavakseen, altistuu vapauden rajoituksille. Vapauksien puolusta­minen aiheuttaa toisten vapauksille helposti rajoituksia – alkaen kustannusvastuista vapauksien mahdollistamiseksi tai niiden seurauksien hoitamiseksi. Vapauden vastinpari on vastuu. Siitä on aika puhua enemmän.

Terveydenhuollossa on ollut esillä potilaan vapaus valita. Eurooppalainen paine yhdistet­tynä megatrendiin lisää nyt väistämättä potilaan oikeutta valita ainakin perusterveydenhuollon hoitopaikkansa ja myöhemmin mahdollisesti myös lääkärinsä. Valinnanvapaus terveydenhuollon järjestämisessä ei ole päämäärä, vaan keino ylläpitää julkinen järjestelmä sellaisena, että kansalaiset sen hyväksyvät. Suomi ei voi jatkaa järjestelmää, jossa valinnan mahdollisuuksien laajentamista lähipalveluihin – keskusteluterminä valinnanvapautta – ei olisi.

Potilaan vapautta päättää omasta hoidostaan ei voi lisätä ilman, että myös hänen vastuunsa hoidon toteutuksesta lisääntyy. Tällä vastuulla tulee olla konkreettisia ilmenemismuotoja. Potilas ei voi olla vain saamamies. Jos näin olisi, hän loukkaisi toisten vapauksia ylirasittamalla hoidon rajallisia resursseja.

Keskustelu eutanasiasta kytkeytyy keskeisesti ajatukseen ”vapaudesta päättää omasta kuolemasta”. Eutanasiassa potilas ei pohjimmiltaan päätä omasta kuolemastaan, vaan anoo sitä järjestelmältä. Vuonna 2015 Hollannissa hylättiin 88 % näistä anomuksista.

Jos kansalaisella on oikeus päättää kuolemastaan, on aiheellista kysyä, miksi vapaus tulisi rajoittaa siihen. Entä oikeus päättää muusta haluamastaan hoidosta vapaasti? Sen tiedämme mahdottomaksi, koska järjestelmän kantokyky ei kestä.

Mediassa on arvosteltu sitä, että lääkärit vastustavat eutanasian laillistamista. Arvostelua on perusteltu myös sillä, että lääkärit haluaisivat itse päättää ihmisen elämästä.

Ajatus on outo, sillä nyt kuolema tulee ajallaan. Eutanasialaki sen sijaan edellyttäisi, että lääkäri päättää elämästä ja päättää elämän. Tässä kokonaisuudessa sekä lääkärin että potilaan vapaus on kyseenalainen. Erityisen ongelmal­liseksi vapaus tässä yhteydessä tulee, kun siitä muodostuu toiselle ihmiselle velvollisuus. Velvollisuus surmata – vaikkakin hyvin intentioin.

Jos ihminen tärvelee terveytensä juomalla, hän ei loukkaa toisen vapautta. Alkoholilainsäädännön ”vapauttaminen” on siten modernia retoriikkaa. Mutta eikö alkoholiongelmaan liittyvä vapaus monin tavoin loukkaa muiden vapautta – läheisten, monien kanssaihmisten ja myös veronmaksajien? Immanuel Kantilta olisi hyvä saada kannanotto asiaan.

Kielitoimiston sanakirjan määritelmän mukaan vapaus on ”oikeus, valta, lupa, mahdollisuus tehdä jotakin vapaasti, esteettä”. Tulisiko meidän käytännön elämässä silti liittää vapauteen aina myös vastuu? Onko meillä vapauksia tehdä mitään esteettä modernissa maailmassa, jossa asiat ovat monin tavoin kytköksissä toisiinsa? Jos vapaus on oikeus, vastuun tulee olla velvollisuus.

Heikki Pälve

toiminnanjohtaja

Suomen Lääkäriliitto

Kuva: Mikko Käkelä

Pääkirjoitus on julkaistu Lääkärilehdessä 15–16/2017.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi