Potilas perskules

Potilas perskules Kuva 1 / 1

Miten onkin, että ollessani potilaana paikallisen sairaalan ensiavussa selkäkipuni kanssa huudan tuskasta, unohdan ulkonäköni ja virtsaan alusastiaan, kun liikkumaankaan en pääse. Olen suosiolla potilas, hoidettava ja hoitajien armoilla. Kun poikani murtaa sormensa, olen samassa paikassa hengitellen potilaan äitinä ja kyselen tyhmänä apua selvästi itseäni viisaammilta sormenpaikkaamisen asiantuntijoilta. Kerron jopa auliisti seuraavalla viikolla tapaamilleni ihmisille reissusta sairaalaan. Näytän jopa kuvia. Ja yhdessä ihmetellään ja jaetaan kokemuksia mustelmista ja poikkinaisista raajoista.

Mutta menehän potilaaksi pääsi takia. Koitahan olla autettava tilanteessa, jossa pään sisällä oleva tilanne vaatii eheyttämistä. Eipä sitä juuri valokuvina jaetakaan eikä sujuvasti kaikkien kanssa rupatella kivuista ja säryistä korvien välissä. Tai voihan sitä yrittää, mutta sympatiat kuulijoilla saattaa pikaisestikin loppua kesken.

Johtuuko tämä siitä, että jokaisella on ollut kipsattavaa tai särkylääkettä kaipaavaa kolotusta, mutta väsymys ja ylitsepääsemättömyyden tunne elämän arjen kanssa ei olekaan tuttua monellekaan. Vai onko vaan edelleen niin, että tässä vaativuuden yhteiskunnassa poikkinainen jalka on merkki sankaruudesta jossakin suuressa elämän seikkailussa ja särky aivoissa ja sielussa merkki heikkoudesta.

Matkustin kesällä Kroatiaan ja ensimmäinen paikallinen, jonka kanssa puhuin kysyi mitä teen työkseni. Kerroin ja hän totesi ymmärtävänsä, että tarvitsen lomaa. Sanoin, etten kaipaa lomaa työstäni, koska rakastan sitä. Johon hän ihmetteli miten niin voi olla, koska 15 vuotta hän on hoitanut masennuspotilasta kotonaan ja on siihen todella väsynyt. Ehkä on niin, että väsymys ja elämän muutoskohtien rankkuus on todellisuutta maassa, jossa on sodittu vasta muutama vuosi sitten. Muttei täällä meillä hyvinvointivaltiossa.

Joskin muutaman lauseen jälkeen lähes jokaisen kanssa suomessakin yhteinen kokemus väsymyksestä löytyy ja joku tuttu potilas, mielenterveyspalveluissakin. Joten ehkä ymmärrämmekin toisiamme paremmin kuin myönnämmekään. Julkisesti.

Katja Lemberg

Kirjoittaja on vakavasta masennuksesta parantunut nainen ja äiti kehittämässä palveluita masentuneiden tukemiseen ja kohtaamiseen.

Kuva: Juha Metso

Oletko jo lukenut nämä?