Ennen pakolainen, kohta lääkäri

Ennen pakolainen, kohta lääkäri Kuva 1 / 1

Kivien heittelyä, hakkaamista, vähättelyä, masennusta. 
Sellainen oli Soroush 
Mehrabkhanin lapsuuden Suomi.

Soroush Mehrabkhani on 6. vuoden lääketieteen opiskelija Helsingin yliopiston ruotsinkielisellä linjalla. Hän tuli Suomeen 11-vuotiaana. Perhe pakeni Iranista.

"Moni tuntee minut, mutta ei tiedä, kuinka vaikeaa on ollut olla pakolaisena Suomessa ja päästä lääkikseen.

Halusin lääkäriksi, koska ajattelin, että siinä ammatissa pääsen pitkälle yhteiskunnassa ja pois Vaasasta. Se olisi ulospääsy helvetistä.

Perheeni lähti Iranista uskonnon takia. Emme saaneet opiskella ja tehdä työtä. Vanhemmat halusivat meille lapsille paremman tulevaisuuden.

Meille sanottiin, että sijoituspaikkamme Vaasa on Suomen aurinkoisin kaupunki. Meidät vietiin kuitenkin Petolahteen, pieneen ruotsinkieliseen kylään, keskellä talvea. Vastaanotto oli ystävällinen.

Heräsimme aamulla, ja oli vain lunta ja tyhjää. Ajattelimme, että missä oikein olemme.

Opettelin ruotsia. Muutimme Vaasaan. Suomenkieliset olivat tosi ilkeitä, koska olin sekä ruotsinkielinen että ulkomaalainen. Minua sanottiin hurriksi ja neekeriksi. Lapset seurasivat minua, heittivät pienillä kivillä ja vastaavaa. Pelkäsin käydä ulkona.

Koulussa oli vaikeaa. Minua ei hyväksytty, ja muutaman kerran minua hakattiin. Aluksi en osannut ruotsia hyvin. Koulu sujui huonosti, en pystynyt keskittymään.

Muutimme toiselle asuinalueelle päästäksemme pois huonosta ympäristöstä. Siellä oli vielä kamalampaa, oli alkoholiongelmaisia ja skin headeja. Minä ymmärsin, mitä oli meneillään, isä ei. Pyöriä tuhottiin, parvekkeelta heiteltiin kiviä, automme sabotoitiin, satelliittiantennin kaapeli katkaistiin päivittäin. Sen avulla isä katseli iranilaisia ohjelmia.

Kerran yksi tyyppi hyökkäsi puukon kanssa kaverinsa kimppuun. Tuntui mahdottomalta mennä ulos.

Emme koskaan soittaneet poliisille. Emme luottaneet heihin, kuten eivät monet muutkaan korruptoituneissa maissa asuneet pakolaiset.

Sisko huomasi pahan olon

Minulla oli fobia ja masennus. En puhunut siitä vanhemmilleni. Oli kamala olo, enkä halunnut, että heilläkin olisi. Luulin, että tulen hulluksi.

Sisko huomasi tämän ja puhui kanssani. Hän opiskeli itse ja motivoi minua, puhui tulevaisuudesta. Mitä tapahtuu, jos ei tee mitään.

Yläasteen lopussa aloin opiskella kovasti. Sain nostettua arvosanoja ja pääsin lukioon.

Kokemusteni takia minulla oli paljon vihaa suomalaisia kohtaan, minustakin oli tullut rasisti. En luottanut keneenkään suomalaiseen. Mitä enemmän opiskelin, sitä vähemmän ajattelin rasismia. Olin yksin ja yritin opiskella niin paljon kuin pystyn, että pääsen pois siitä elämästä. En ajatellut vihaa, vaan sitä, että pääsen pois.

Rehtori kysyi keskustelussa tulevaisuudensuunnitelmistani. Halusin lääkäriksi. Hän sanoi, että pitää ajatella realistisesti, etten pysty siihen.

Päätin, että en luovuta. Olin tullut niin pitkälle. Ylioppilaskirjoitukset menivät hyvin. Olin yllättynyt siitä, sillä minulla oli ongelmia itsevarmuuden kanssa. Menestys motivoi vielä enemmän.

Kokemus antaa pohjaa keskusteluun

Kun pääsin lääketieteelliseen, olin iloisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Sitten tajusin, että pitää opiskella paljon myös suomeksi. Ajattelin, että en pärjää. Tapasin kihlattuni, joka auttoi minua tosi paljon ja opetti suomea. Nyt puhun suomea sujuvasti. Olen ollut töissä kaksi kesää.

Lääkiksessä menee tosi hyvin. Ihmiset ovat kiinnostuneita ja kysyvät kulttuuristani, vitsailemme paljon. Olen oppinut ymmärtämään, miten suuria eroja ihmisissä voi olla. Ulkomaalaisista kavereistani yksikään ei ole samanlainen kuin toinen.

Tiedän, mistä rasismi johtuu. Oman kokemukseni takia pystyn motivoimaan ja kertomaan, että ulkomaalaisen pitää opiskella, kehittyä ja sopeutua. Minulla on mahdollisuus auttaa. Keskustelen suomalaisten kanssa paljon.

Olen välittäjä, ymmärrän sekä ulkomaalaisia että suomalaisia. Ymmärrän helpommin ongelmia ja sitä, mitä niille voi tehdä.

Tiedän, että monet saman kokeneet eivät tule siitä pois, se jää. Elämä voi mennä toiseen suuntaan, tulee väkivaltaa, itsemurhia, huumeita. Minulla kävi tuuri.

Suojaava tekijä oli perheeni. Kokemukseni on tehnyt minusta vahvan ihmisen.

Rasisti ei tunne ulkomaalaisia

Minussa oli paljon vihaa ja pelkoa, ne menivät käsi kädessä. Luulin, että kaikki vihaavat minua eikä hyviä suomalaisia ole olemassa.

Yksi syy tähän olivat ennakkoluulot. Ne estivät minua tutustumasta suomalaisiin paremmin. Lääkiksessä ymmärsin, että ihmiset ovat erilaisia.

Siinä on suurin ongelma. Moni rasisti luulee tietävänsä ulkomaalaiset, mutta ei tunne oikeasti ketään. On perheitä, joissa vanhemmat kertovat, että ongelmamme johtuvat ulkomaalaisista.

Kasvatus on tärkeää. Meitä opetettiin rakastamaan. Jotkut vihaavat tietämättömyyden takia, ja se johtaa rasismiin. Monilla on huono kuva ulkomaalaisista median ansiosta. Siksi haluan puhua ja vähentää ennakkoluuloja.

Turvapaikanhakijakriisi on minulle vaikea median takia. Lähteet eivät aina ole luotettavia, ja vihaa ja rasismia näkee paljon. Tulee paljon vanhoja ajatuksia takaisin, mikä on huono asia.

Pakolaiset ovat tavallaan hyvä investointi Suomen tulevaisuudelle. Mutta ulkomaalaisetkin ovat ihmisiä, eivät tavaraa. Kaikilla on sama ihmisarvo. Sota on poliittinen asia, ei ihmisten vika.

Moni jää vaille psykologista tukea

Olen onnellinen Helsingissä. Täällä on helpompaa, kun on enemmän ulkomaalaisia. Olen kuullut, että mitä pohjoisempi sijainti, sitä vaikeampaa. Ihmiset ovat konservatiivisempia.

Pakolainen saa Suomessa samat oikeudet kuin suomalainen, tuki on automaattisesti siinä. Ongelma on se, että psykologinen tuki on tärkein. Moni saa kuulla, ettei pysty. On ollut hyviä arvosanoja lukiossa, mutta opinto-ohjaaja suosittelee lähihoitajan ammattia. Jos pakolainen ei pysty mihinkään, se on huono juttu ihmiselle ja yhteiskunnalle.

Olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut Suomessa, ja haluan maksaa takaisin. Kokemusteni takia minun on ollut vaikea kutsua itseäni suomalaiseksi. Suomi on kotimaani, Iran toinen kotimaa. Toki Suomi on tärkeämpi."


Kirjoittanut:
Miia Soininen

Kuva:
Sami Perttilä

Julkaistu Lääkärilehdessä 42/15.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi