Katja Kallio: "Minun elämääni määrää vatsa"

Katja Kallio:  Kuva 1 / 1

Casablanca-elokuvan huippukohdassa Humphrey Bogart osoittaa aseella kapteeni Renaultia, Vichyn nukkehallituksen virkamiestä, auttaakseen Ingrid Bergmania pakenemaan natseja Amerikkaan.

Puhelinta käteen ja soittoa lennonvalvomoon, Bogart komentaa, ja muistutan että tähtään suoraan sydämeesi. Renault tarttuu puhelimeen vaikka toteaakin kuivasti: ”Se kyllä sattuu olemaan minun kaikkein vähiten haavoittuva ruumiinosani.”

Renaultia olisikin pitänyt tähdätä sydämen 
sijaan jalkoväliin; hänen heikko kohtansa sijaitsi nimittäin siellä. Oleellista on kuitenkin se, että hän tiesi heikon kohtansa. Minäkin olen aina tiennyt omani, ja se on vatsa.

Luulisi, että ihmisen elämää johtaisivat hänen vahvuutensa. Mutta näin ei suinkaan aina ole.

Mitä tulee kehoon, valta näyttää olevan kaikkein heikoimmalla osalla. Minun elämääni määrää vatsa. Teen mitä se tahtoo. Jos se tahtoo jotakin raskasta ja pehmeää, kuten pullaa, minä lähden ostamaan pullaa. Jos se tahtoo vihanneksia viljan sijaan, annan sille vihanneksia. Jotakin se aina tahtoo. En koskaan lähde elokuviin, oopperaan tai kuntosalille ilman eväitä.

Jos vatsa saa päähänsä haluta jotakin kesken kaiken, eikä saa mitään, me joudumme lähtemään kotiin siltä istumalta. Eväät antavat lisäaikaa: jos se saa pähkinöitä tai sämpylän, kun se haluaa perunamuusia ja lihapullia, minä saan pari tuntia lisäaikaa. Silloin viimeistään vatsa saa raivokohtauksen, ulvoo ja tappelee kuin katulapsi, kynsin ja hampain. Viisi minuuttia tätä ja olen kaksin kerroin, ja sen jälkeen monta tuntia vuoteenomana.

Sanoinko että heikko kohta? Mistä kohtaa 
tämä tällainen on heikko? Päinvastoin, tuntuu siltä että heikkous on pelottava voima, tyranni joka alistaa valtaansa kaiken muun.
Minä ja heikko vatsani tulemme usein niin huonosti toimeen, ettei luulisi että kuulumme yhteen millään tavoin. Tuntuu siltä, että se on jonkinlainen ahne ja vaativa ja pahansisuinen elukka, joka on jätetty hoitooni minulta mitään kysymättä. Tässä minä talutan sitä ympäriinsä ja ruokin ja olen sille mieliksi ja toivon että sen oikea omistaja tulisi pian takaisin. Mutta ei hänellä ole aikomustakaan palata, enkä ihmettele.

Useimmilla ihmisillä on hoteissaan tällainen epätoivottu elätti. Kenellä se on pää, kenellä hormonit, kenellä silmät. Minulla on useampikin taiteilijaystävä, joita migreeni makuuttaa sän­gyssä silloin kun mieli ja kädet haluaisivat työskennellä. Tunnen ihmisiä joiden keho rukoilee liikuntaa muttei saa sitä, koska heidän verkko­kalvonsa repeilevät pienestäkin ponnistuksesta. Vaikuttaakin siltä, että ihmiskeho on vain niin vahva kuin sen kaikkein heikoin lenkki.

Tällaisen lauseen voi tulkita useammallakin tavalla. Sitä olisi helppo soveltaa ihmiskehon ulko­puolelle, sitä suurempiin kokonaisuuksiin, kuten yhteiskuntaan, ja käyttää kenties epädemokraattisiin tarkoituksiin. (Takuulla on käytettykin, todistamaan että heikoista on päästävä eroon.) Mutta voi sitä käyttää demokraattisiinkin tarkoituksiin. Voi pitää ihmiskehoa esimerkkinä, ja ymmärtää, että heikosta lenkistä ei vain voi hankkiutua eroon. Sitä ei voi erottaa kokonaisuudesta, ei eristää, häätää tai tuhota. Sen kanssa on tultava toimeen, sinnikkäästi ja jos mahdollista kunnioittavasti. Muut, vahvemmat osat joutuvat taipumaan, ja tukemaan heikkoa osaa, antamaan sille kykyjensä mukaan sitä, mitä se on vailla, jotta siitä tulisi toimintakykyinen, ja se pystyisi osallistumaan yhteiseen, mahdollisimman terveeseen toimintaan. Kyllä ihmiskehosta kannattaa ottaa oppia, vaikka 
esimerkiksi kapteeni Renaultin perusteella 
voisikin ajatella, ettei ruumis ole sielun temppeli vaan sielun tomppeli.

Katja Kallio…
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Lue myös:
Mikä on lyhytsuolioireyhtymä? 
Tulehdukselliset suolistosairaudet (IBD) ja niiden hoito
Voiko vatsan turvotusta hoitaa?
Ärtyvän suolen oireyhtymän ruokavaliohoito 

Julkaistu Lääkärilehdessä 37/15.

Katja Kallio Facebookissa

Oletko jo lukenut nämä?