Lepakkorabiesta esiintyy myös Suomessa

Lepakkorabiesta esiintyy myös Suomessa Kuva 1 / 1

Rabies (ihmisen vesikauhu, eläimen raivotauti) on aina kuolemaan johtava viruksen aiheuttama aivotulehdus. Taudin aiheuttajat kuuluvat rhabdovirusheimon lyssavirusten sukuun ja ovat luodinmuotoisia vaipallisia viruksia. Klassinen rabiesvirus on endeeminen suuressa osassa maailma, ja rabiekseen kuolee n. 50 000 ihmistä vuodessa. Valtaosa tartunnoista on kehitysmaissa koiranpuremien aiheuttamia. Lepakot ylläpitävät myös klassista rabiesvirusta; Amerikoissa ja Yhdysvalloissa suurin osa ihmisten rabieskuolemista on nykyään lepakoiden aiheuttamia. Euroopassa klassinen rabiesvirus esiintyy vain maanisäkkäissä, ei lepakoissa, joilla lajista riippuen puolestaan esiintyy eri lepakkorabieskantoja. Ilmeisesti myös klassinen rabiesvirus on alun perin lähtenyt liikkeelle lajisiirtymästä lepakoista maanisäkkäisiin.

Eurooppalainen lepakkolyssavirus 2 Suomessa

Euroopassa esiintyvistä vajaasta 40 lepakkolajista vain 13 on havaittu Suomessa. Lepakko­rabiesviruksia on näistä todettu eteläisessä Suomessa esiintyvällä vesisiipalla ja korvayököllä sekä meillä toistaiseksi harvinaisilla etelänlepakolla, ripsisiipalla, vaivaislepakolla, isolepakolla ja pikkulepakolla. Vuonna 2009 eristettiin Suomessa ensimmäisen kerran lepakosta eurooppalainen lepakkolyssavirus 2. Turun Kakskerrasta löydetyllä ­vesisiipalla oli rabiekseen viittaavia oireita. Kosketettaessa lepakko kirkui ja kouristeli. Se puri kahta lepakkotutkijaa, joilla oli ennaltaehkäisevä rokotussuoja. Suomen lepakoissa epäiltiin esiintyvän rabiesta jo 1985, kun sveitsiläinen lepakkotutkija kuoli Suomessa EBLV-2-infektioon.

Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran sekä Helsingin ja Turun yliopistojen käynnissä olevassa tutkimusprojektissa rabieksen esiintymistä on tutkittu elävistä lepakoista kerätyistä sylkinäytteistä. Tähän mennessä tutkituista näytteistä ei ole osoitettu rabiesvirusta; vasta-ainetutkimukset ovat vielä kesken. Tutkimustulosten perusteella eurooppalaisen lepakkolyssavirus 2:n esiintyvyys on vähäistä. Tilanne on Suomessa vastaava kuin muissa maissa, joissa eurooppalaista lepakkolyssavirus 2:ta esiintyy lepakoissa. Britanniassa tutkituissa vesisiipoissa lyssavirusvasta-aineita oli 5 %:lla. Lepakkolyssaviruksen todellista esiintyvyyttä ei tunneta eikä sitä, miten tartunta säilyy populaatiossa näin alhaisella esiintyvyydellä. Ei ole myöskään selvää, voivatko lepakot olla terveitä rabiesviruksen kantajia ja levittäjiä sairastumatta itse rabiekseen.

Lepakkorabies ihmisellä

Lepakkorabiestartunta on ihmisillä erittäin harvinainen. Lepakkorabies tarttuu useimmiten sairaan ­lepakon pureman välityksellä. Lisäksi Duven­hage-viruksen on todettu tarttuneen lepakon raapaisun seurauksena. Lyssavirukset voivat levitä myös ilman välityksellä, jos altistusannos on riittävän suuri. Klassisen rabiesviruksen on raportoitu tarttuneen lepakkoluolista, mutta on mahdollista, että lepakon purema on jäänyt näissä tapauksissa huomaamatta. Lisäksi se on tarttunut laboratoriossa ilman välityksellä.

Kaikki lyssavirusten aiheuttamat sairastumiset vastaavat oirekuvaltaan klassisen rabies­viruksen aiheuttamaa tautia, mutta lepakko­rabies saattaa kuitenkin edetä vähän hitaammin ja nostattaa enemmän immuunivastetta. Alkuvaiheen oireena on levottomuus, päänsärky, kuume, pahoinvointi ja tuntomuutokset pureman alueella. Taudin edetessä potilas on kiihtynyt, harhainen ja kouristelee. Nielun alueen ­lihaskrampit johtavat nielemisvaikeuksiin. Harvinaisempi rabiesmuoto esiintyy kolmasosalla tapauksista. Sen oireina ovat tuntopuutokset, heikkous, kipu ja halvaantuminen. Oireinen tauti johtaa kuolemaan muutamasta päivästä muutamaan viikkoon oireiden alkamisesta.

Rabieksen ennaltaehkäisy ja altistumisen jälkeinen hoito

Suomessa lepakkorabieksen aiheuttama riski on erittäin pieni ihmisillä, jotka eivät ole työssään tai harrastuksessaan tekemisissä lepakoiden kanssa. Vesisiippa ei tavallisesti pesi rakennuksissa, mikä vähentää ihmisten ja vesisiipan kohtaamismahdollisuuksia. Ennaltaehkäisevää rokotusta suositellaan henkilöille, jotka ovat säännöllisesti kosketuksissa lepakoiden kanssa joko työssään tai harrastuksissaan sekä henkilöille, jotka työskentelevät rabiesvirustutkimuksen tai -diagnostiikan parissa laboratoriossa.

Lepakkoon ei tule koskea paljain käsin. Jos ­lepakko on tullut asuntoon sisälle, tulee jättää ikkuna tai ovi auki, jotta lepakko voisi itse lentää asunnosta ulos. Jos lepakkoon täytyy koskea, tulee käyttää käsineitä tai kietoa lepakko esimerkiksi pyyhkeen sisään, jotta se ei pääse puremaan. Lepakoiden pääsy asuintiloihin voidaan estää peittämällä savupiiput ja tuuletus­aukot ja muut mahdolliset sisäänkäynnit verkolla.

Lääkäri tekee päätöksen altistuksen jälkeisestä hoidosta riskinarvioinnin perusteella konsultoiden tarvittaessa oman alueensa infektiolääkäriä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta. Riskin­arvioinnissa otetaan huomioon alueellinen rabiestilanne ja eläin, jonka pureman kohteeksi potilas on joutunut sekä altistumisen ­aste. Jos mahdollista, lepakko lähetetään rabiestutkimukseen Elintarviketurvallisuusvirastoon. Koska lepakkolajin tunnistaminen on maallikolle erittäin vaikeaa ja lepakot voivat olla eri lyssavirusten kantajia, aloitetaan hoito aina ­lepakon pureman tai raapaisun jälkeen. Huomattakoon, että lisääntyneen kaukomatkailun myötä suomalaiset altistuvat enemmän myös eksoottisille lepakkolajeille ulkomailla.

Periaatteessa lepakon pureman aiheuttama altistuksen jälkeinen hoito on vastaavanlaista kuin muiden mahdollisesti rabiesta sairastavien eläinten pureman jälkeinen hoito. Purema­haava puhdistetaan runsaalla vedellä ja saippualla sekä desinfioidaan, ja vuorokauden kuluessa puremasta aloitetaan immunoglobuliini- ja rokotushoito. Hoito tulee antaa, vaikka puremasta olisi kulunut jo kauemmin. Henkilölle, jolla on ennaltaehkäisevä rokotus, annetaan tehoste­rokotukset päivinä 0 ja 3 (14).

Vaikka suurin osa maailman rabiestapauksista tulee kulkukoirista kehitysmaissa, lepakot ovat taudin varsinainen alkuperäinen lähde. Virusten sukupuu viittaa ikivanhaan rinnakkaisevoluutioon lepakkoisännissä, joista ajoittain voi tulla yksittäisiä tartuntoja tai lajisiirtymiä ihmiseen tai muihin eläimiin. Vaikka RABV on rokotuksin juurittu monessa maassa maanisäkkäistä, myös näissä rabiesvapaiksi julistetuissa maissa voi ajoittain esiintyä lepakkorabiesta. ­Periaatteessa rabies voi palata lepakoista maa­nisäkkäisiin rabieksen hävittämisen jälkeen. Kontaktit kotoisiin lepakkolajeihimme ovat kuitenkin yleensä harmittomia, vesisiipan harvinaisia EBLV-2-tartuntoja lukuun ottamatta.

Tiina Nokireki
ELL, tarttuvien tautien erikoiseläinlääkäri
Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, eläintautivirologian tutkimusyksikkö

Olli Vapalahti
LT, professori, ylilääkäri,
kliinisen mikrobiologian erikoislääkäri
Helsingin yliopisto, eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto, Haartman-instituutti, virologian osasto ja HUSLAB, virologian ja immunologian osasto

Julkaistu Lääkärilehdessä 7/13.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi